KILLBEAR, KANADA (viikko vieroitusta kesä- heinäkuun taitteessa 2019)

1. Saapuminen Killbeariin

• 

• 

Kanadalaisystävällani Sadulla on 35 vuoden ajokokemus Toronton ruuhkissa, mutta ei lainkaan kokemusta soratieajosta. Tai siis on, jos Lieksan aikaiset nuoruuskokemukset otetaan laskuun. Hänen päähänpinttymänään on ollut pitää käsivaihteinen auto täällä Kanadassakin, vaikka hotellien vallet parkingitkin kieltäytyvät erillisin ilmoitustauluin koskemasta manuaaleihin, ja vaikka nämä täkäläisittäin historiaan upotetut autot ovat lisähintaan tilattavia. Kun utelen Sadulta, kuinka hän luulee pääsevänsä eroon nykyisestä manuaali-Hondastaan, hän suhtautuu kysymykseeni huvittuneesti: ”Mutta ystävä hyvä, tulen saamaan vaihdossa autostani enemmän kuin jos se olisi automaatiti. Tällaiset erikoisuudet ovat nuorison suosiossa, nämä viedään käsistä.”

Köröttelimme siis varsin maltillista vauhtia päällystämättömillä teillä. Matkalla Torontosta Killbeariin olimme käyneet Omemeessa Neil Youngin jalanjäljillä ja yöpyneet Petersboroughissa Super 8:n hotelliketjun puolikehvelissä huoneessa. Olimme syöneet tarjouspitsat ja -hampurilaiset jossakin kuppilassa ja juoneet Tim Horton-kahvit palan painikkeeksi. Ihmettelin juotavaksi tarkoitettua vettä, joka ei menisi Suomessa läpi mistään haju- ja makutestistä, ei vaikka se olisi kuinka sitruunaviipalein raikastettu. Olen yhä vain ihmeissäni, kuinka kukaan selviää hengissä sellaisesta mudan ja kloorin sekoituksesta (otan tyyneydellä vastaan syytökset hienostelusta, ja juon pelkästään maksullista pullovettä).

Toimin Tom Tomini kanssa teitten tulkitsijana, emmekä ole pahemmin ajaneet vikaan. Jouduin ostamaan kotoa lähtiessäni navigaattoriin erillisen muistikortin, jotta koko Pohjois Amerikan kartan sai mahtumaan laitteelle. Sijoitus oli totisesti kannattava, ilman navigaattoria pyörisimme edelleen Detroitin keskustassa, jossa olimme edellisviikolla.

Olimme siis lähteneet 11-kaistaiselta osuudelta ja päätyneet lopputaipaleen auton maavaraa hiovalle mökkitielle. Kapeilla kyläteillä oli ollut ruuhkaa, jota ihmettelimme kovin. Jokaisen liikennevalon kohdalla jonot kasvoivat silmänkantamattomiin, ja matelu kesti toista tuntia. Keksimme selityksen autopaljouteen: Oro-Medontessa oli illalla Rolling Stonesin konsertti! Tuohon konserttiin olimme tilanneet liput alkukeväästä, muttaMick Jaggerin sairastuttua peruimme ne. Vielä ennen lähtöä pohdimme lippujen lunastamista, mutta koska Chicagon konsertin arvostelut eivät vakuuttaneet, luovuimme ajatuksesta. Onneksi,sillä konsertti pidettiin keskellä ei mitään, ja myöhemmin luimme kaaoksesta, jonka autopaljous oli saanut aikaan konsertin loputtua. Todennäköisesti mökkilomamme olisi supistunut päivällä vain siksi, että emme olisi selvinneet selvemmille ajoreiteille ennen seuraavaa iltapäivää. Sitä paitsi, olimme jo Torontossa Willie Nelsonin konsertissa, eikä hänkään ollut enää entisessä vedossaan. Pelko, että joutuisimme todistamaan ruumiinryöstöä Rolling Stonesin konsertissa, kammotti.

Perillä mökillä neljän aikoihin iltapäivällä meitä odotti Huron-järven aavat selät ja kallioiset rannat. Mökin avaimet löytyivät neuvotusta piilosta, tosin myöhemmin illalla tulimme tulokseen, että ovi ei alunalkaenkaan ollut lukossa, vaan avain pyörähteli lukkopesässä hyvin symboliseen tapaan.

Mökin viikkohinta oli kanadalaisittain erittäin kohtuullinen, n. 1600 dollaria. Tiesimme odottaa vaatimatonta mökkiä, koska olimme mökkiluksuksen sijaan panostaneet sijaintiin suuren veden rannalla. Ja kaikki näytti vastaavan odotuksia. Yhteisen nuoruutemme päivinä olimme tottuneet perheittemme kesämökkien ulkohuusseihin ja maakuoppiin, jotka toimivat ruoansäilytyksen kylmätiloina, joten jääkaappipakastin, sisävessa ja juokseva vesi olivat nuoruusmuistoihin verrattuna luksusta. Meillä on nyt käytettävissä omat makuuhuoneet, kylpyhuone, keittiö ja olohuone. Koko mökin kahden sivun levyiselle terassille paistaa aurinko aaamusta iltaan, joten mikäpä on ollessa! Satu voi seurata puhelimestaan maailman menoa, mutta wifin puute estää minua somettamasta. Eikä täällä ole televisiota, radio vain, josta kunnolla kuuluu ainoastaan yksi kanava. Sometuksen vieroitusoireisiin ei kuulemma kuole.

Ensimmäinen ilta sujui rattoisasti. Terassilla on hervottoman kokoinen kaasugrilli, jonka saimme vähäisin vaikeuksin toimimaan. Lihattomat ja lihalliset makkarat söimme uusien (erittäin mudan makuisten) perunoiden kera, ja kaiken kruunasi verraton Molson, olut, joka kantaa John Molsonin nimeä. John Molson oli maahanmuuttaja Englannista. Hän perusti olutpanimon Montrealiin 1782. Samainen, alullepanijansa nimeä kantava, erinomainen olut voi hyvin edelleen Kanadassa.

Aurinkoinen, joskaan ei järin lämmin ilta oli täydellinen mökkiloman aloitus.

Yöksi Satu viritti oveen karhuansan. Vaikka minua ei lukitsematon ovi pelota, ymmärrän torontolaisen näkökulman jotenkin. Sitä paitsi, amerikkalaisista elokuvista tuttu harjanvarsiturva on hauska. Tosiasiassa, jos joku tuntisi tarvetta tulla sisälle, terassin lattiaan asti ulottuvat, seinän kokoiset ikkunat eivät pidättelisi tumpelointakaan massamurhaajaa. Iso mustakarhu löisi koko korttitalon maihin yhdellä läimäytyksellä. Mutta oviansalla onkin vahva henkinen puolensa.

2. Toinen päivä ilman wifiä

Mökissämme on suihku, mutta vesi on kylmää, suoraan järvestä. Huron on syvimmillään n. 230 metriä, joten se ei koskaan ole täällä pohjoisessa erityisen lämmin syvemmältä. Silti aamupesu järvessä tuntui armollisimmalta vaihtoehdolta kuin kylmä suihku. Vesi tuntui suunnilleen yhtä pistävän kylmältä kuin juuri rantariitteistään vapautunut meri Suomessa keväällä. Uimalasit ovat siis tuskin tarpeen tällä matkalla.

Aaamupalamme oli ruhtinaallinen itsetehtyine mansikkasmoothieineen ja juustomunakkaineen. Kanadalainen kahvi on mainiota, half and half-maitokermaseos ei voita Oatlyn Ikaffea, mutta käy paremman puutteessa.

Naapurimökeille on saapunut tavattoman äänekkäitä lapsiperheitä. Aamuvarhaisesta iltaan asti joudumme seuraamaan viiden aikuisen ja lukemattomien lapsien saikkaamista. Kun on kuunnellut lasten kiukuttelua, päätöntä kirkumista, mankumista ja itkua tuntien ajan sensijaan, että keskittyisi luonnon ääniin, voi ymmärtää, miksi nykyään hotellit ja muut tahot myyvät vain aikuisille tarkotettuja matkoja. Aika aikaansa kutakin. Pakenimme pariin otteeseen pitkille luontoretkille päivän mittaan.

Auringon paahde on armoton terassilla. Löysimme huteran, muutamasta piikistä alastoman päivänvarjon talon alta. Raahasimme jalan ja varjon pöydän viereen vain todetaksemme, että varjon antama suoja on äärimmäisen toispuoleinen.

Mökin omistaja kyseli, kuinka olemme sopeutuneet mökkioloihimme, tahtoisimmeko jotain lisätietoa jne. Satu kyseli horjakan päivänvarjomme turvallisuutta, johon omistaja, että hyvin se pelittää, kunhan muistamme vain tuulella veivata varjon suppuun. Tuulta täällä on tuskin nimeksi, mutta lähtiessämme luontoretkelle, veivasimme varjon varmuuden vuoksi alkuasentoonsa.

Palattuamme keitimme kunnon kahvit, jotka joimme terassin puupöydän ääressä. Yhtäkkiä supistettu varjo rojahti pöydälle, repsottava siiveke löi Satua olkapäähän, mutta onneksi raskas keskiosa putosi hiuksenhienosti ohi. Olkapäävaurioiden arvioinnin jälkeen purimme hökötyksen onnistuneesti varren ja jalan lukitukseen asti. Lukituksen avaaminen mursi metallivarren liitoskohdan, raskas jalka antoi periksi ja se paiskautui pikkuvarpaani päälle. Naapurit lapsineen saivat perusopetuksen suomalaisesta kiroilukultuurista kun huusin kivusta sellaisella volyymilla, että lapsikatraan täytyy harjoittaa äänijänteitään kauan päästäkseen samaan. Kipu oli viiltävä, joten kuvittelin koko varpaan leikkautuneen irti. Kaksi kertaa aikaisemmin murtunut varpaani oli tallella, verta ei näkynyt missään, mutta poikittainen ura viistosti varpaan keskiössä enteili pahaa. Puolen tunnin kuluttua totesin perunaksi turvonneen varpaan murtuneen jälleen. Kipua ei enää pahemmin tuntunut, joten suuntasimme Hondalla kahdeksan kilometrin päässä olevaan kesäkauppaan ostamaan varvastossuja.

Olen tehnyt vankan päätöksen, että mitään en osta tältä matkalta. Silti matkalaukun täytteeksi on kasaantunut paita Detroitin Diego Rivera-taidemuseosta, rauhan ja rakkauden- julistuspaita Omemeesta ja nyt täältä Killbearista aito turistipaita. Varvastossut ovat pakonsanelema ostos, ja ne voin jättää lähtiessäni Sadun iloksi.

Iltapalan jälkeisellä (tein epäonnistunutta peruna-juuresvuokaa) kävelylenkillä näimme piikkisian. Sitä oli vaikea kuvata, koska se selvästi piti meitä tunkeilijoina omassa pöheikössään. Se tahtoi lymyillä pensaikkojen suojassa, ja lopulta se kiipesi puuhun, tietenkin niin, että vain käpälät olivat meihin päin. Aika vaikuttava otus, ja paljon isompi kuin olin kuvitellut sen olevan luonto-ohjelmien perusteella.

Illalla, kun naapuruston lapsille on vihdoin asennettu sordinot, aikuisväestö kerääntyy rantanuotiolle. Nuotiossa poltetaan kaikki pahvilaatikot ja jätemuovit, niin että meille tulvehtiva savu saa voimaan pahoin. Miten sattuikaan, se pieni tuulenvire on juuri meille päin! Yritän kovasti löytää savusta hyviä itikankarkotusnäkövinkkeleitä, mutta kun astmapiipusta ei löydy apua, annan periksi, ja synkistellen sulkeudun sisätiloihin lukemaan.

Yöllä, varpaan häiritessä unta, näen painajaisia. Yksi, hyvin eläväinen uni on karhusta, joka pakenee terassilta metsään.

3. Kolmas päivä ilman wifiä (152nd birthday Canada)

Aamulla on kylmä. Ilmeisesti pesukarhu on yöllä käynyt rymsteeraamassa kuistin uuteen uskoon. Terassin toisella sivulla ei tuule, ja aamukahvin nauttiminen käy ulkoilmassa hyvin. Suunnittelemme souturetkeä vastapäisen saaren ympäri. Mökkivuokraan kuuluu yhteinen soutuvene ja sekalainen joukko vesihärveleitä naaapurin kanssa. Naapurit eivät näyttäisi olevan paikalla, joten oletan, että paras aika soutamiselle on käsillä. Kaikki vesilelut ovat naapurin rannassa, ja vaikka ne ovatkin yhteisiä, suomalainen reviirikunnioitus istuu minussa tiukasti. Huomaan, että Satu oudoksuu epäröintiäni.

Ja kuinkapa sitten kävikään. Naapureiden kävelyretki päättyi juuri silloin, kun olimme etsimässä tarvikevaraston sisäänkäyntiä. Pakottauduin hymyilemään, vastaamaan kun kysytään, kuuntelemaan kaikkien esittäytymiset, olemaan siis mahdottoman sosiaalinen. En ole vakuuttunut smalltalkingini riittävyydestä, mutta onneksi Satu taitaa etiketit tuskastumatta. Naapurit pyytelevät tuhannesti anteeksi villien lapsostensa huutamista edellisenä iltapäivänä (voi ei se mitään, lapset ja ääni, olemmehan me kaikki olleet joskus lapsia, niin on hyvin vielä muistissa omien lasten ilakointi!!! jne, jne), lupaavat meille oman pelastusliivinsä (Satu saa sen, minä en usko kaatavani venettä tyynellä kelillä), auttavat meidät ulos rannasta, ja ovat ihan mahdottoman iloisia, huolehtivaisia, ystävällisiä ja kilttejä.

Vene on tasapohjainen peltihökötys. Yksikään kuolevainen Suomessa ei suostuisi soutamaan sellaista epäkelpoa purkkia. Airot ovat puiset, kyllä, mutta aivan liian lyhyet. Ne on sijoitettu veneen keskelle niin, että ne ovat enemmän takaosassa kuin edessä. Pyydän Satua istumaan kokassa, joka sekin on enemmän keskellä kuin missään muualla.

Soutamiseni on surkeaa siksakkaamista, ja tunnen isäni huvittuneen virnistyksen pilvenreunalta. Isäni on opettanut minut ja sisarukseni soutamaan Pielisellä, kun olimme lapsia. Meidän soutuveneemme olivat aina puisia ja virtaviivaisia, vartavasten järvisoutuun ja verkkokalastukseen tarkoitettuja.

Tarkoituksena oli kiertää läheinen saari. Mökiltämme avautuu ensin pieni ulappa, joka kapenee oikealta saarien väliseksi solaksi. Sola on suosittu reitti huviveneille, vesiskoottereille ja kanooteille. Se on niin kapea, että kun ohitamme vastaantulevan jahdin, sen aallot ajavat peltipurkkimme korkeata rantapengertä vasten. Työnnän veneen airolla kauemmaksi rannasta, ja matka jatkuu uuden pikku-ulapan yli toiselle solalle.

Järkeilen, että meidän kannattaa seurata kierrettävän saaren reunoja mahdollisimman tarkasti, koska saari on osoittautunut luultua paljon isommaksi. Jälleen siis yhdestä solasta läpi aukeammille vesille.

Olemme tällaisen aukean loppupäässä, kun vastaamme tulee kaksi kaverusta vesiskoottereillaan. He pysähtyvät ja kysyvät, olemmeko menossa Jacknifeen. Toki, sinnehän me. Tästä ei pääse tuolla veneelä läpi, kaverit huikkaavat ja jatkavat matkaansa. Ai että miksi ei pääse muka, tulivathan nuokin sieltä?

Asia selviää viidentoista minuutin soutamisen jälkeen. Saari on hyvin karikkoinen kaikkialla, mutta uuden, edessäaukeavan leveän solan kohdalla näemme aaltojen murtuvan koko sen leveydeltä. En souda edemmäksi, vaan uskon annettua vinkkiä. Takaisin paluu tuntuu raskaalta, mutta muita mahdollisuuksia ei ole. Satu on soutanut välillä kymmenisen minuuttia siksakaten, ja hänen voimansa loppuivat siihen.

Satu ehdottaa palaamista kokonaan takaisin entistä reittiä . Matka tuntuu minusta solineen niin pitkältä, että ehdotan saaren kiertämisen yrittämistä kuitenkin. Toivon sydämestäni, että reitti olisi lyhyempi kuin jo soudettu matka. Takaisin vedon jälkeen edessä on ulappa, jonka rantoja ei etäämpänä näy. Satu on hyvin hätääntyvää sorttia,ja hän vaikertaa eksymisestä, valtavista aalloista ja merisairaudesta. Minä en ole sankari minäkään, mutta huonosta suunnistuskyvystäni huolimatta tiedän, että olemme koko ajan kiertäneet samaa, suurta repaleista saarta.

Joudun soutamaan vielä usean ulapalle jatkuvan niemen kautta, kunnes oma tuttu vastarannan näkymä tulee esiin. Enää on ylitettävänä kotilahti solineen, ja sitten saamme soutumatkan päätökseen. Satu iloitsee, kun näkee kaukaa terassilla kuivuvat kirkkaanvihreät shortsini.

Kun pääsemme rantaan, ystävälliset mökkinaapurimme päivittelevät viipymistämme, mutta koska meistä, ei edes Sadusta, ole nyt kevyeen keskusteluun, he lupaavat miesvoimin nostaa raskaan lyijyveneen telakalleen. Olen siitä aidosti kiitollinen.

Kevyt veneilymme vei yli kolme tuntia. Kolme tuntia yhtäjaksoista soutamista. Vähin äänin painuin suoraan uimaan. Uin kirkkaassa, kylmässä vedessä kelpo lenkin, eikä uiminen ole tuntunut paremmalta koskaan. Veteen meno oli ainoa tuskan hetki, sillä molemmista pakaroistani oli iho kuoriutunut veriruhjeille saaakka.

Illalla sytytimme oman nuotion, vaikka naapurit olivat pyytäneet meitä muovitulilleen. Joimme Molsonia Kanada-päivän kunniaksi ja paistoimme vaahtokarkkeja, jotka litistimme keksien väliin. Odotimme juhlakansan raketteja, mutta ne oli paukuteltu ilmeisesti kaikki jo edellisenä iltana, juhlapäivän aattona. Olimme pitäneet silloista paukuttelua pelkkänä varaslähtönä. Sitä paitsi kyyhötimme silloin savupakolaisina sisätiloissa.

Onko kauniimpaa näkyä kuin nuotiotuli pimeän aavan rannalla tuhansien ja taas tuhansien tulikärpästen poukkoillessa ympärillä?

Nauroimme vielä rantanuotiolla takalistoni vammoille, mutta yöllä minua ei naurattanut enää yhtään. Murtunut pikkuvarvas tuntui lähes kivuttomalta vereslihaan verrattuna. Ja jottei valituslista jäisi lyhyeksi, kärsin auringonpolttamista olkapäissä, kasvoissa ja jalkapöydissä. Soutumatkalla palamista ei huomannut tuulen takia, nyt sen huomasi.

4. Neljäs päivä ilman wifiä

Aamu on sumuinen ja kylmä. Aamuyöstä haalimme lisäpeitot yllemme, silti herääminen ja paljaiden jalkojen painaminen jääkylmään lattiaan tuntuu häijyltä. Olohuone-keittiössä on periamerikkalainen valetakka, jossa leimuaa leikkituli. Perehtymisen tuloksena takka saatiin puhaltamaan lämmintä ilmaa lehtipuhaltimen äänimaailmalla. Periaatteesta aamukahvit juodaan kesälomalla ulkona, eikä suojaisella seinämällä kahden viltin alla niin kylmä olekaan.

Olin salaa hyvilläni pilvisestä päivästä, sillä eilinen pitkä soutu, tuhoutuneet pakarat, murtunut varpaani ja palaneet osiot kehossani eivät kohottaneet kiitosvirttä alkavalle päivälle. Aamu-uinti ei houkutellut eikä juuri mikään muu kuin lukeminen.

Satu löysi Carlingtonin alueen kartan, josta näimme kokonaisuudessaan kiertämämme saaren suuruuden. Vaikka toistelin itselleni olevani hyväkuntoinen ykköstyypin diabeettinen seniori, mielialani ei kohentunut. Pohdin elämäni kulkua, uutta tapaamistani Sadun kanssa, tulevaisuuttani, yhteistä nuoruuttamme, jota olemme analysoineet kolmen viikon ajan. Kuinka kummallista onkaan elämän riepottelu. Ja kuinka kummallista on, että kaikesta loasta voi pulpahtaa pinnalle ongenkohon lailla.

Mökkiläisten on huolehdittava itse jätteistään. Päivän kohokohdaksi valikoitui käynti 12 kilometrin päässä olevalla jäteasemalla. Vaikka jätteitä ei ole paljon, pienikin määrä alkaa nopeasti haista sisätiloissa. Ulos ei ole lupa laittaa minnekään minkäänlaista roska-astiaa, sillä pesukarhut ja karhut kulkevat ympäriinsä jätteiden toivossa. Tähän on uskominen, ensimmäisen yön pesukarhuattentaatti opetti. Vaikka kohteena oli silloin vain tyhjät virvoitus- ja olutjuomatölkit muovipussissa, hävitys oli melkoinen. Revittyjä jätepussin silppuja löytyi pitkin tannerta.

Tämä päivä on pyhitetty lukemiselle. Olemme soveltaneet kahtena päivänä ruokalistaa tähteistä, ja molemmat olemme onnistuneet luomaan reseptit tulevaan keittokirjaamme ”Pahaa, jopa puistattavaa” varten.

Illalla on jälleen kylmä. Iltateen jälkeen vetäydymme tahoillemme lukemaan. Onneksi varasin lomalukemiseksi neljä kirjaa.

Kaipaan viestejä ystäviltäni. Pelkään, että tärkeimmille ihmisilleni on tapahtunut jotain pahaa, vaikka tiedän, että wifin puute ei estä puheluja. Kaipaan myös ensimmäisen kerran lomani aikana jotain turruttavaa elokuvaa.

5. Viides päivä (melkein) ilman Wifiä

Olen nähnyt joka yö paljon kummallisia unia. Satu on ostanut minulle intiaanikaupasta unisiepparin, jonka olen ripustanut pääni yläpuolelle. En usko tietenkään sen mahtiin, mutta elämän pohjamutien kääntämisen uskon vaikuttaneen öihini. En varsinaisesti ole nähnyt painajaisia, mutta epämiellyttäviä totuuksia omasta itsestäni olen niiden kautta joutunut läpikäymään.

Aamu on jälleen viileä ja sumuinen. Yritän ottaa kuvia kasteisista hämähäkin verkoista, ja saan vahingossa napattua kuvan jostakin linnusta, joka riepottaa jotakin otusta nokassaan. Mikä yllätys, kun kuvittelet suorittavasi taidekuvausta valitsemastasi kohteesta, ja koko näkymän varastaa joku paljon suurempi ihme!

Tarkoitus on piipahtaa Parry Soundin kirjastossa sen verran, että voin ihan vain pikaisesti somettaa tärkeimmät. Navigaattoriin on näpytelty Sadun puhelimen kautta saatu osoite, joka on joltain osin epätarkka. Päädymme 25 kilometriä Parry Soundia kauemmaksi Mc Kelleriin, 1111 asukkaan pikkukylään. Sieltäkin löytyy kirjasto, ja saan purettua suurimman pimentotuskani.

Tarkoitus on käydä silti Parry Soundissa, 6100 asukkaan taajamassa. Ai että, kuinka rakastan näitä pikkukaupunkeja! Kaupunki on rakennettu niin, että se näyttää todella eläväiseltä. Vilkkautta lisää tietenkin kesäasukkaat ja turistit, mutta silti. Pikkukauppojen, ravintoloiden ja rannan rytmitys on jotenkin vain saatu toimimaan. Kaupunki on siisti, ja rumat kerrostalot puuttuvat kokonaan. Keskusta-asuminen on pikkuisine puutarhoineen omakotitaloasumista kauneimmillaan. Joukkoon mahtuu myös punaisia paanutaloja, sellaisia joiden arvoa ei edelleenkään ymmärretä kotikaupungissani Kotkassa.

Jätämme auton vanhustentalon parkkipaikalle hieman keskustasta syrjään. Satu on googlettanut suuren käytettyjen kirjojen paratiisin, jonka haluamme tietenkin löytää. Matkalla sinne ostan vihreän puuvillaisen kauhtanan, vaikka mitään en aikonut ostaa, ja jotain mehiläiskennojen lahjaa auringonpolttamille osioilleni.

Bearly used books-kaupasta löytyy yli 140 000 käytettyä kirjaa. Enhän minä voi kuljettaa matkatavaroissani kovinkaan montaa kirjaa, mutta laskeskelin, että kun jätän luettuani mukaani ottamat neljä kirjaa Sadulle, voin niiden tilalle katsoa jotain ihan pientä. Aikaa saimme kulutettua kaupassa pitkälti toista tuntia, ja kummallakin oli kantamuksina kaupan lahjoittamissa kangaskasseissa, no, muutama kirja.

Kauppakeskukset ovat, kuten muuallakin, kaupungin laitamilla. Täydensimme ruokavarastoja, ja oikein onnistuneen päivän jälkeen palasimme hyvillä mielin mökille.

Sää oli aamun koleuden jälkeen muuttunut jälleen kuumaksi, ja koska rohkeus uimiseen oli lisääntynyt, uskaltauduimme järveen. Yllätys oli melkoinen, kun vesi oli muuttunut pinnalta hyvin miellyttäväksi. Illan aikana pulahdimme useaan kertaan kallio-hiekkarantaiseen veteen, ja illan viiletessä pohdimme jälleen elämän peruskysymyksiä hyvän kalapaistoksen ja viinin kera. Aurinko laskee 21.10, ja samalla itikat valtaavat ilmatilan niin, että Offin sumuttamisesta ei ole kuin parfymointiin. Illat venyvät yön tunteihin asti, mutta lomalainen tunkee korvatulpat korviinsaa, jotta naapurin lapsilauman kiljuminen ei herätä aamulla.

Yö on taas täynnä unia, jotka alkavat jo muistuttaa oikeita painajaisia.

6. Kuudes päivä ilman wifiä

Kaikesta näkee, että on tulossa kuuma päivä. Aamupalan ja -uinnin jälkeen pakkaamme jätteet auton takapaksiin. Jäteasema on matkan varrella, kun aiomme Killbearin kansallispuistoon. Paitsi että jäteasema sattuu olemaan juuri torstaisin kiinni. Onneksi puistossa on useita jätepisteitä, jonne saamme tungettua haisevat pussukkamme.

Minulle on uusi kokemus, (kuten passiin nitojalla liitetty lupa ylittää Kanadan ja Yhdysvaltojen välinen raja ilman erityismuodollisuuksia) että saan lunastaa seniorilipun halvemmalla (11 CAD). Kanadassa ei tarvitse esittää eläkeläiskortteja eikä muita tositteita siitä, että olet täyttänyt 60 vuotta. Riittää, kun pyytää kassalta seniorilipun. Sama pätee junissa ja teatterissa, jossa olen saanut alennuksen ihmeestä jo nauttia. Ystävättäreni kertoo, että myös auton voi pesettää tiettynä viikonpäivänä seniorihinnalla. Alennukset ovat varsin tuntuvia, joissakin tapauksia jopa puolet varsinaisesta hinnasta. Ehkä lähden ajamaan tällaista mallia myös meille Suomeen, kunhan eläköidyn. Tosin meillä on muitakin suunnitelmia eläkepäiviksi, kuten esimerkiksi seniorileirien järjestäminen. Se voisi olla kivaa.

Killbeari Provincial Parkissa käy päivittäin kesäkuukausien aikana 4000-5000 ihmistä, ja sen 59 vuoden aikana puistossa on vieraillut yli 15 miljoonaa ihmistä. Alue on niin suuri, että tungosta siellä ei ole. Parkkipaikkoja on lukuisia, ja niiltä kaikilta pääsee eritasoisille ja pituisille polkuvaelluksille. Leiripaikkoja on siellä täällä, mutta nyt erittäin kylmän, sateisen ja viivästyneen kesän jälkeen hyttysten joukkosyntymä saa arvostamaan mökkimajoitusta telttamajoittumisen sijaan.

Puistovierailijoille jaetaan heti portilla ohjeet siitä, mikä on sallittua ja mikä ei. Teillä ajettaessa tulee varoa etenkin käärmeitä ja kilpikonnia, luonnollisesti, koska ne eivät ylitä teitä kovinkaan nopeasti. Pyöräilijöille, autoilijoille, vaeltajille, kanoteeraajille ja leiriytyjille on omat ohjeensa. Loistavista aluekartoista löytää vuokratun leiripaikan lisäksi suihkupaikat, lukuisat vessat ja tietenkin polut. Me valitsemme lyhyen, vain noin tunnin kestävän kävelyreitin. Varpaani vihoittelee yhä, ilma on tukahduttavan kuuma, ja Satu ei ole tottunut pitkiin lenkkeihin.

Miljoonista vierailijoista alueella asuva Massasauga Rattlesnake on pistänyt vain neljää ihmistä. Lisäksi kaksi käärmetutkijaa on saanut osuman. Käärmeet ovat arkoja, ja pakenevat nopeasti. Käärmeiden asuinsijoina ovat kivenlohkareiden alustat, majavien lammikot ja kedot, joista niitä on lähes mahdotonta löytää. Ihmisiä kehoitetaan uskomaan kalkkarokäärmeen varoitusääntä, eikä suinkaan keräämään käärmeitä matkamuistoiksi. Opaskirjasen mukaan, niin uskomatonta kuin se onkin, turistikeräilijöitäkin on. Koirat pitää pitää tietenkin alueella lieassa ja yöllä kannattaa käyttää taskulamppua.

Mustakarhut ovat älykkäitä, vahvoja ja hyvämuistisia eläimiä. Kerran saatuaan unohdetun jätepalasen, ne etsivät kyllä uudelleen ihmisen jättämiä herkkupaloja. Leiriytyjien on kielletty jättämästä edes tiskattuja ruoka-astioita ulos, sillä karhuille nekin merkitsevät mahdollisuutta seisovastapöydästä. Jos karhu kuitenkin satuu tulemaan vastaan, ainoa, mitä ei ehdottomasti saa tehdä, on kääntyä ja juosta pakoon tai heittäytyä maahan ja esittää kuollutta. Karhun kohdatessa pitää levittää kätensä, jotta näyttäisi suuremmalta, pitää huutaa ja raivota, pitää heitellä kiviä ja risuja; täytyy siis näyttää pelottavalta (vaatii totisesti yksilörohkeutta). Samalla, kun mekkaloi kovaäänisesti, tulee perääntyä varovasti. Yleensä karhu antaa ihmisen poistua. Yleisen käsityksen vastaisesti naaraskarhu, vaikka sillä olisi poikasetkin, ei ole laisinkaan riidanhaluinen. Jos kuitenkin vastaan tulee tappajakarhu, ihmisen tulee taistella vastaan, minkä pystyy. Karhu voi kyllästyä ja poistua. Koko Pohjois-Amerikan alueella tiedetään 1900-luvun alusta lähtien vain70 kohtalokasta karhukohtaamista. Lähes aina siis karhu välttelee ihmistä.

Sunset Rocks on reitti, jota kuljemme. Matkalla on upeita järven selkämiä ja kallioita. Loppureitillä polku johtaa kosteikolle, jossa tehdään jonkinsorttista tutkimusta sielläkin. Koko Killbearin alueella pidetään yliopistotutkimusten lisäksi erilaisia luontokursseja lapsille ja nuorille, on pidetty jo vuodesta 1944 lähtien. Myös kulttuurityötä on tehty alkuperäisheimojen kanssa. Aluksi alue riistettiin Anishinaabe-ihmisiltä ja nyt pari intiaaniopiskelijaa voi työskennellä puistossa erilaisten perinnemenojen palauttajina. Tai näin minä asian näen kärjistettynä. Koko alueen nimi oli alunperin intiaanien nimeämänä Bear Point, mutta Euroopasta tullut metsuri tappoi siellä karhun (tai toisinpäin), jonka muistoksi valkoinen valloittajakansa nimesi paikan Killbeariksi.

Muutamaa sammakkoa, oravaa ja perhosta kummempaa metsänelävää emme nähneet. Mökillä Satu valmisti iltaruoan viikon ylijäämätarpeista sillä aikaa, kun kävin keräilemässä kukkasia ruokapöytään. Paarmoja ja itikoita on paljon, ja Satu näkee toisen kerran mustan käärmeen luikahtavan pihapolun yli. Uimme pitkään ihanan kirkkaassaa ja lämpimässä vedessä. Pakkaamme osan tavaroista jo valmiiksi huomista poislähtöä varten. Päivänvarjon uusioviritelmän puramme yksissätuumin ilman lisävammoja. Kuistilla on liian kuuma oleskella iltaseitsemään asti, sen jälkeen Molsonit on hyvä siinä nautiskella.

Yöllä on liian kuuma. Piehtaroin sängyssä ilman peittoa aamuyöhön saakka. Nahkattomat pakarat vaivaavat aina kääntyessä, selällään on turha kuvitella nukkuvansa. Ulkoa sisälle sääskiverkon kautta pyrkivät June Bugsit (saksanjäärät) kuulostavat valtavan kokoisilta räpistellessään siipiä estettä vasten. Painajaiset saavat minut heräämään yöllä horteesta pariin otteeseen, ja taas aamulla ihmettelen, kuinka hyvin muistan unien yksityiskohdatkin.

7. Seitsemäs päivä ilman wifiä (paitsi loppupäivä)

Vaikka kuvittelimme pakanneemme kaiken valmiiksi poislähtöä varten, pientä sälää riitti tarkistettavaksi loputtomiin.

Mökiltä oli poistuttava puoleen paivään mennessä. Kaikki roskat oli huolehdittava pois. Paikka oli siivottava, tai omistaja lähestyisi maksumääräyksin (tosin siivosimme paikan tullessammekin, jotta se täyttäisi luterilaiset oppimme siisteydestä). Avain tuli kätkeä neuvottuun paikkaan, vaikka totisesti oli vaikea ymmärtää miksi. Oven lukkopesä oli todellakin tyhjä.

Kun köröttelimme takaisin hiekkateitä pitkin valtaväylille, olimme varsin vaitonaisia. Yksi vahva lenkki ystävyytemme ikiaikaisuudessa oli luotu.