La 11.6.2016 Suomen mukaan

Tullitoiminta Chicagon lentokentällä on kokenut muutoksen itsepalvelusuuntaan kahdessa vuodessa. Edellisellä kerralla saapuessani Helsingistä Chicagoon jonotin kuuliaisesti karjanerotusaitauksssa, ja odotin vuoroani tullisedän tiukkaan kuulusteluun. Hän huolehti myös valokuvan ja sormenjälkien otosta. Tämän jälkeen piti vielä luovuttaa lentokoneessa täytetty vakuutus hyvistä aikeistasi uudessa tarkastuspisteessä, ennen kuin pääsi kirmaamaan vapaaseen Amerikkaan.

Nyt kaikki tämä valvonta tehdään automaatilla, joka kuulustelee, valokuvaa ja ottaa sormenjälkitunnisteet. Nämä tiedot ja kuvat tulostuvat mukaan, ja ne luovuttamalla pääsee viimeisen tarkastuspisteen ohi matkalaukkuselvitykseen.

Kätevää, mutta työttömyyttä lisäävää. Ehdinkin esittää Miehelle seuraavanlaista poliittista muutosesitystä: Jatkossa vain joka viides perhe saisi lisääntyä yhdellä lapsella. Näin jokaiselle riittäisi työtä tarvetta vastaavasti. Lapsen hankintaan oikeuttavat perheet arvottaisiin vaikkapa kuntavaalien yhteydessä. Näin myös äänestysaktiivisuus lisääntyisi nuorten aikuisten keskuudessa.

Illalla paikallista Chicagon aikaa kävimme vielä kävelemässä puistobluesfestivaalialueella. Kävelyn jälkeen tyydyimme iltaruokaan hotellin lähistöllä olevassa italialaispaikassa. Täällä oli siirrytty myös itsepalvelusysteemiin. Jokainen sai ovelta luottokortin näköisen läpyskän. Ruoka tilattiin itse halutusta pisteestä kortinlukijan avustuksella (salaatti/pizza/muu ravinto/juoma). Käteen lykättiin värinähälytin, jonka välkkyessä ja täristessä tiesit ruokasi ajan tulleen, ja saatoit itse lunastaa sen tiskiltä. Maksu suoritettiin kassalla lukijan luettua ostoksesi kokonaissumman kortilta. Kätevää ja työttömyyttä lisäävää. Enää ei ole tarvetta tarjoilijoille muussa kuin käytettyjen astioiden poistamisessa pöydistä. (Lapsenhankinta-arpajaiset vahvistavat sijaansa, tässä kohtaa voi jo perustella arpajaisia myös maailman pelastumisella.)

Kaiken kaikkiaan on vatsalle haastavaa syödä kotimaan ajassa aamukuudelta mättöä, mutta olemme todenneet tämän onnistuneeksi keinoksi kiepauttaa vuorokausirytmi nurinniskoin. Mätön jälkeen uni on raskas, ja aamulla heräät uuteen aikaan vain hieman normaaliaamua aikaisemmin. Suomesta tännepäin pään huijaaminen on tosi helppoa.

Ihan ei tämän kaverin pytinkiin rahat piisanneet

 

 

 

 

 

Su 12.6.16

Aamupala kuuluu hotellimme päätähuimaavaan hintaan. Ensimmäinen herääminen tapahtui kolmen aikaan yöllä, mutta päättäväisesti pakotimme itsemme lisäuneen. Seitsemältä saattoi jo hyvillä mielin aloittaa päivän runsaan aamaisen kimpussa.

Eilisen myöhäisillan jälkeen (+32 ºC) aamu tuntui viileältä (+16 ºC). Pitkä kävelylenkki kaupungilla ja Michigan Laken rantakadulla sujui tuulisessa säässä hyvin.

Minulla on kaksi suuurkaupunkia Amerikassa, joista pidän, Chicago ja Washington DC. Se on paljon arvostuksieni saralla, sillä runsas lajitoverieni läsnäolo ahdistaa, enkä jaksa kauhean hyvin meteliäkään. Mutta etenkin täällä Chicagossa en voi olla ihailematta ihmisen kykyä rakennettuun ympäristöön. Minusta näiden puistojen, korkeitten rakennusten ja taiteen/muistomerkkien visuaalinen rytmi on neroutta. Puistojen runsaus, koko ja siisteys on hämmästyttävä. Tämän kaiken ylläpitämiseen tarvitaan valtavasti työvoimaa, sillä älykortti ei ainakaan vielä pysty kuohimaan nurmikoita ja istutuksia. Lapsiarpajaisten ajatusta murentaa myös puistoissa partioivien poliisien määrä.

Orlandossa on tapahtunut joukkomurha. Luonnollisesti tapaus kuohuttaa, kaikki ovat yllättäen julkisesti homosuvaitsevaisia ja maansuru on kova. Minun on vaikea tottua tähän uhrin omaisen surun julkiseen riepotteluun, minusta se on loukkaavaa ja häpäisevää. Mutta ehkä täällä se koetaan surun jakamisena, ja siksi surua lievittävänä. Jos minun lapseni kuolisi, ja minun syvää tuskaani kuvattaisiin ilman lupaa, kokisin sen rikollisena toimintana. Mutta toisinkin ilmeisesti julkisuus voidaan kokea. Piruties kenen lanko lausuu mielipiteensä tappajan epävakaisuudesta, ja uhria joskus kätellyt naapurin serkku itkee vuolaita kyyneliä melkeinpoikansa tähden. Erilaista on kuoleman kunnioittaminen tässä maassa, vaikka hyvää vauhtia Suomessa ollaan tulossa mukaan keltaisen lehdistön vanavedessä.

Mikä on varmaa, Trumpin laariin sataa.

Ilta jatkui viileänä. Istuimme jonkin aikaa nurmikolla kuuntelemassa musiikkia puistofestivaaleilla. Olut maksoi kympin, joten pidättäydyimme Miehen suruksi pelkässä musiikissa. Hullun hintoja oluesta ei parane maksaa edes lomalla.

Edes maailman suurimmilla puistobluesfestivaaleilla ei välty Suomen hallituspolitiikalta:

Päätimme matkan suunnasta. Seuraamme Illinoisista alkaen maailman kauneimmaksi roadtripiksi kehuttua Great River Roadia. Kivaa!

 

13.6.16

Herääminen ennen aamukuutta kuulostaa lomalla kamalalta, mutta ei se sitä välttämättä ole. Kun taistellaan siirtymisestä normaaliaikaan, kello kuusi on oikein hyvä aika herätä.

Taistelu oikeudesta maksettuun aamupalaan kävi aamutuimaan voimille, mutta voiton jälkeen ongelma oli helppo unohtaa. Ensimmäisen aamun virhevalinnat aamupalatarjonnassa oli helppo ohittaa kokemuksen tuomalla varmuudella, joten päivä alkoi ilman ähkyä.

Taksi autovuokraamoon maksoi 60 taalaa. Olimme maksaneet auton perusmaksun kokoluokan mukaan jo etukäteen, joten Jeep tai vastaava oli tällä kertaa harmaa Dodge Journey. Kaikkin täysvakuutuksineen, jättömaksuineen sun muineen viisi viikkoa maksaa noin 2000 euroa.

 

Ensimmäinen pysähdys ja yöpyminen on Rock Island, Illinois. Lähes kuollut ja kulunut pikkukaupunki Suuren Joen varrella. Hieno paikka turistille, lämpöä riittää +35 astetta ja joen padossa ja siipiratasaluksissa silmä lepää. Kun istuimme paikallisen panimon penkeillä särpimässä tuotteita, ensimmäinen lomapäivä tuntui niin ansaitulta.

Tämä kaupunki ei tarjoa oikeastaan mitään palveluja, tai jos tarjoaakin, niiden etsiminen veisi suhteettomasti aikaa ja voimia. Kaupat ovat kiinni maanantaisin, harvat ruokapaikat eivät ole jaksaneet edes raapustaa aukioloaikojaan oveen. Hotellien parkkipaikat ammottavat tyhjyyttään, joten turistikausi ei selvästikään ole täällä alkanut. Jos sellaista enää Rock islandilla nykyään onkaan. Kaikki tämä huomioon ottaen saattoi olla tyytyväinen, että hotellissamme tarjoiltiin suppea mättövalikoima nälän tukkeeksi.

14.6.16

Great River Road on merkitty hyvin, paljon paremmin kuin Route 66. Ainoa ongelma on se, että merkittyjä reittejä on kymmenittäin; vaihtoehdoista täytyy valita, kumpaa puolta Missisippijokea on halukas kulkemaan. Reitti ei todellakaan seuraa joen äyräitä, vain harvoin saa nähtäväkseen samean virran juoksun.

Jokainen, joka on pitkän matkan tien päällä, tietää että matkalle sattuu myös tylsiä taipaleita ja tietöitä. Tänään reitille valitettavasti osui molempia. Mies ajoi jäykin leuoin silmänkantamattomien maissipeltojen välissä, joutui pariinkin otteeseen toteamaan, että kiertotie on huomioitava, etenkin jos kyltissä lukee, että tie on poikki. Kyltit eivät valehtele, poikki tarkoittaa ihan oikeasti poikki,

Matkalla Quincy:in ohitimme mainoksen historiallisesta Nauvoosta. Mikä ettei, totesimme, ja lähdimme etsimään Nauvoota.

On tavattoman vaikea saada yöpymispaikkaa, jos sitä ei ole varannut netin kautta. Ikään kuin myöntäisit olevasi asunnoton parkaraukka, joka pimeän peikon pelottelemana etsii hädissään turvaa 230 taalan loukosta. Ensimmäinen yritys oli historiallinen Nauvoo Inn. Yllättäen koipalloilta haisevasta vanhasta rakennuksesta ei meille paikkaa hellinnyt, mutta samalta, epäystävälliseltä vanhukselta olisi läheisestä motellista irronnut yksi huone. Kiitimme, ja ilmoitimme palaavamme asiaan nähtyämme ensin tarjotun lukaalin. Paikka oli juuri sellainen motelli, johon vain epätoivoisimmat majoittuva: ei ilmastointia, ja siksi huoneet vilisivät sammakonrotuisia, lämmössä rotevoituneita torakoita.

Kävelyretkemme varrelta löysimme vuokrahuoneistovälittäjän. Sisällä toimi ihastuttava pariskunta, joka samoin tein tarjosi meille parasta mahdollista Bed and Breakfastia. Soitolla paikan emäntä varmisti, että saisimme loistavan ja runsaan illallisen myös. Ongelmaksi muodostui ainoastaan se, että majoituksen omistaja pystyi ottamaan meidät vastaan vasta huomattavasti myöhemmin illalla.

Kysyimme siis muita vaihtoentoja. Niitä olikin aika monta tarjokasta, mutta kun lopulta meille tarjottiin australialaisomistajan kirkkoa, etenkin minä olin heti valmis kauppoihin.

Kirkko on 1800-luvun metodistipyhättö. Perustaja on hyytävän ja murheellisen itseruoskijan näköinen sananmies, tosin hänen luontoaan on väärin arvioida valokuvan välityksellä. Noihin aikoihin kaikille kirkonmiehille lienee olleen ansioksi näyttää julmilta vaimonpieksäjiltä.

 Asunto on pelkkää luksusta. Raskaat tammihuonekalut ja kauttaaltaan jyhkeä sisustus sopii sielunkurmotukseen myöhempinä aikoinakin. Keittiö on varustuksiltaan täydellinen, kodinhoitohuoneesta löytyy pesukone ja kuivausrumpu. Kahdella tilavalla makuuhuoneella on molemmilla oma kylpyhuone käsisuihkulla! Jos joskus saisin tämänveroisen kodin, muunlaista en haluaisikaan. Upea, niin upea!

Rakastan satuja ja tarinoita. Näin heti enteitä kadotukseen lähetettyjen sielujen liikehdinnästä, kun sähkövalot rupesivat välkkymään. Pihvejä paistaessani terävä veitsi putosi leikkuupöydältä enteellisesti vain aavistuksen ohi laskimovaltimoistani ja kodinhoitohuoneen lattiasta ammottava kellariloukko huuteli uhkauksiaan. Mitä ihminen voi enempää toivoa?

15.6.16

Kovasti täytyy olla ihmisen mieleltään suppea, jos näitä näkymiä ei arvosta. Mississippijoki on juuri sellainen kuin Mark Twain sen kuvaili, seikkailuja ja vaaroja täynnä.

Olin lapsena kylän lasten johtohahmo siinä mielessä, että minulta tultiin kysymään yleensä leikkejä, joita yhdessä leikittäisiin. Tunsin suurta sielun yhteyttä Tom Sawyeriin, joka keksi ulkoistaa aidan maalauksen, ja vielä rahastaa siitä. Koska männyn juurakon alta maahisten kuiskaamat leikit eivät aivan ilmaisia olleet nekään, yrittäjyys yhdisti minut jokivarren poikaan. Tosin, kun leikimme siskoni Riitan kanssa rämealueiden sankareita kotini, seurakunnan virkatalon, ja hautausmaan välisessä rotkossa, pikkusiskoni sai Tom Sawyerin osan, koska Hucleberry Finnin rooli sopi minulle rouheudessaan paljon paremmin. Kuten fantomleikissä Fantomin osa minulle, ja nössö-Mandraken osa siskolleni, tai Nopsajalan osa minulle ja tyhmänpulskean Vesan osa siskolle. Isosiskon valta on mittaamaton!

Pysähdyimme St. Louisia ennen pieneen joenrantakaupunkiin, Graftoniin. Silmiimme osui mainos majapaikoista, joista avautuu ”maailman hienoimmat näkymät”. Ajoimme jyrkkää tietä ylös, ja kas kummaa, saimme 165 taalalla upean puuparvekkeellisen sviitin. Suuret puut hieman peittävät upeaa näkymää alas joelle, mutta viereisen wineryn parvekkeelta on esteetön näkymä. The Winery at Aerie´s tarjoaa ruokaa pikkulautasmallilla, ja koska emme olleet syöneet aamupalan jälkeen mitään, tilasimme salaatin lisäksi viisi lautasellista kaikkea kivaa ja hyvää, Weineryn viini oli hyvää, kuten täällä bruukaa aurinkoa riittävästi saaneet viinit olemaan. Poislähtiessä olotila oli kylläinen.

 

Iltaa parvekkeella varjosti ilkeät hyttyset ja Miehen yletön tupakointi. Nämä verenimijät hyväksyn yhtenä maailman järjestyksen osana, mutta tupakoinnille en löydä puolustusta.

 

16.6.16

Kerran matkan aikana täytyy syödä aito Mäkkärin hampurilainen, vaikkei pitäisi. Lienee ihan hyvä, että ei tiedä mistä aineksista sisäpihvi on tehty, ihan kummallista tahnaa se on. Väitän nyt kahdeksan vuoden kokemuksella, että tuossa vehnäkupolissa on jotain kummallista, koska se nostaa luonnottomasti verensokeria. Jotain hormonilihaa kenties? Joka tapauksessa, tällainen aamupala tänään. Koettelemus lajissaan.

Mielenkiintoisena yksityiskohtana mainitsen, että näin Mäkkärissä kolme nuorehkoa innosta hohtavaa miestä esittelemässä toisilleen kuvia merivirtatykeistä, Ehkä täällä oletetaan aseen muuttavan idiootin mieheksi samalla varmuudella kuin Suomessa uskotaan viinan voimaan.

 

Reitti kulki Illinoisista Missourin kautta Kentuckyyn. St Louis ja Kaari ohitettiin yksituumaisesti, sillä vierailimme kaupungissa muutaman päivän ajan jokunen vuosi sitten. Tie johti Missisipin rantamilta hieman syrjemmäksi, ei kauas, mutta kuitenkin niin, että jokea ei näkynyt. Jossain vaiheessa ajelimme maissipeltojen keskellä kymmeniä maileja, niin että usko kauneimpaan nähtävyystiehen alkoi horjua. Ihan lopuksi olimme Kentuckyn puolella jo niin takamailla, että mietimme tilannetta, jossa autosta olisi loppunut polttoaine, tai se olisi mennyt rikki. Joskus harvakseltaan tien syrjästä, kaiken maissin ja viidakon keskeltä, kohosi asuintalo ympärillään joukko talousrakennuksia. Kylien koot ilmoitetaan ennen kutakin keskittymää nimikylteissä, kuten: Levee 48. Seuraavaksi tulee kyltti-ilmoitus sheriffistä, sitten ohiajavaa muistutetaan kaikkein kookkaimmalla taululla synnin palkasta. Näillä tienovilla ei taatusti Jumalasta lasketa leikkiä, eikä homoparit käveleksi käsikädessä kylänraitilla .

Jokaisella osavaltioryppäällä on omat liikenteen pääeläinuhrinsa. Viime vuonna olimme vyötiäisuhrialueella, tänä vuonna autot ovat niittäneet pesukarhusatoa. Olimme itsekin vähällä ajaa kahden pienen palleroisen yli viidakkotaipaleella, mutta onneksi ne jähmettyivät paikalleen, ja pystyimme väistämään pienokaiset.

Jotta saisimme kallistettua päämme yöksi johonkin säälliseen majataloon, jouduimme poikkeamaan reitiltä kymmenentuhannen asukkaan Union Cityyn. Quality Inn ei tarjoa luksusta, mutta perusyösijan kuitenkin. Viereisestä ravintolasta sai perunakeittoa (minun suosikkikeittoni gumbon jälkeen täällä) ja jotain kanatilkettä. Mies söi ribeyen, eikä valituksia kuulunut.

17.6.16.

Tämä päivä on ollut ehkä oudoin päivä vuosiin.

Saavuimme Memphisiin jo kahden maissa iltapäivällä. Olimme varanneet keskustasta motellihuoneen, ja kun ajoimme pihalle, oletin oikeasti, että paikka oli se murju, jonka ensimmäisenä näin. Tiesimme motellin olevan osiltaan kunnostuksen kohteena, mutta hyvänen aika, tämä näytti liian karulta!  Onneksi olin väärässä, ja oikea motellimme oli vastapäinen, huomattavasti maltillisemmassa kunnossa oleva asujaimisto. Helpotus oli niin suuri, että vaikka varaustamme ei löytynyt, selvityksiin meni tolkuton aika ja jouduimme lopulta vielä vuokraamaan yöpaikan ihan uutena varauksena, yhtään ei harmittanut. Vielä vähemmän harmitti, kun kuulimme säästäneemme suoralla vuokrauksella 40 taalaa. Parasta kaikessa, huone oli oikein siisti ja tarkoituksenmukainen.

Kävimme Sun Studiolla uudemman kerran, edellisestä käynnistä lienee kolme vuotta. Ostin itselleni Elvis-aurinkolasit, koska halpatavara riittää minulle hyvin, ja tarvitsin aurinkolasit.

Lämpötila lähenteli neljääkymmentä astetta, mutta suomalainen kulkee kävellen. Menimme studion jälkeen vielä pikaiselle tutustumiskäynnille kaupungille ja Beale Streetille. En pidä turistipaikoista alkuunkaan, enkä kykene tungoksessa eläytymään paikan historiallisiin arvokohtiin. Uskottavuutta murentaa myös älyttömällä volyymilla soitettava musiikki. Se muuttaa hyvänkin musiikin vihlovaksi tuskaksi. Sama käytäntö on vallalla muissakin musiikkikaupungeissa, Nashvillessä ja New Orleansissa.

Beale Streetin muotoutumiseen vaikutti seuraavanlainen tapaus: Vuonna 1873 Memphisissä puhkesi keltakuume-epidemia huonojen saniteettiolojen vuoksi. Suuri osa ihmisistä pakeni paikalta, mutta 20 000 ihmistä jäi kaupunkiin, näistä 14 000 afrikan-amerikkalaisia. Suurin osa valkoihoisista kuoli, mutta kiitos luontaisen vastustuskyvyn moskiittojen levittämää keltatautia vastaan, mustaihoisista kuoli vain noin tuhat ihmistä. Tämähän sitten mullisti koko kaupungin rotujakauman, ja Memphisistä tuli ainut laatuaan mustien kaupunkina.

Suihkun ja siistiytymisen jälkeen palasimme tälle keskustan musiikkikadulle. Perjantai-ilta oli kääntymässä pimeän puolelle, ja puistojen ja kapakoiden lavoille nousi toinen toistaan varteenotettavampia esiintyjiä. Musiikin volyymi särki päätä noin yleensä, mutta löysimme hyvän musiikkiklubin lopulta. Olimme juoneet jo useamman oluen, ja kun Mies olisi vielä ollut valmis jatkamaan juomista, uskalsin tuoda esiin oman näkemykseni seuraavasta aamusta ja autolla-ajosta. Mies hermostui, ja lähti omille teilleen

.Olen ehkä maailman surkeimpia suunnistajia. Lähdin tarpomaan mielestäni motellille päin, mutta oikeasti kuljin jonnekin Memphisin kuolleille takamaille. Tiesin olevani yksin ja aivan kateissa. Ihmisiä ja autoja kulki harvakseltaan, ja vain osa katuvaloista oli käytössä. Erään kadun kulmassa seisoi laitapuolenkulkija oransseissa jeesusliiveissään, kädessään oranssi lippu, jossa oli Amerikan lippu ja tuhriintunut sana ”Pelastus”. Kaveri jutteli ulkoavaruuden tuttavilleen, mutta kysyin häneltä kuitenkin, mihin suuntaan minun piti suunnistaa, jotta löytäisin motellille.

Mies halusi lähteä saattajaksi, ja koska mielentilani oli sellainen, että en juurikaan välittänyt turvallisuudestani, seurasin jatkuvasti höpöttävää miestä kuuliaisesti. Eräissä liikennevaloissa ohiajava pariskunta nauroi meille avoimesti.

Mies oli kiltti ja tavallaan kohteliaskin. En tiedä, mitä puheestani meni perille, eipä silti, että minäkään suuria olisin saanut selville hänen ja apostolien välisestä vuoropuhelusta. Kuitenkin noin puolen tunnin kävelyn jälkeen hän osoitti minulle oikean motellin nimikyltin kuin ihmeen kautta. Perille asti hän ei tahtonut saattaa minua, vain siihen saakka, että en varmasti enää eksyisi. Vannon, että kaikki ympärillä oleva oli hetki aikaisemmin näyttänyt täysin tuntemattomalta.

Annoin saattajalleni viisi taalaa suuresta palvelusta. Hän halusi kätellä minua amerikkalaiseen, monipolviseen tapaan, ja kun katsoin häntä silmiin, väitän kokeneeni jotain tieteelle tuntematonta. Kiitin nuorta miestä uudelleen, ja kun sanoin uskovani, että tapaamme uudelleen tulevassa elämässä, kaveri kätteli minua vielä kerran.

Jos jompikumpi tyttäristäni kertoisi luottaneensa samassa tilanteessa samanlaiseen huumeaddiktiin, olisin järkyttynyt ja kauhuissani.Itseni kohdalla, näin pitkän elämän eläneenä, pidän kokemustani ainutkertaisena, enkä toru itseäni lainkaan.

18.6.16

Elviksen syntymäkaupunki, Tupelo, on vauraan ja siistin näköinen kaupunki. Matkaa Memphisistä sinne on niin vähän, että etukäteisvaraus hotelliin tuntui paikan päällä silkalta hulluudelta. Peruimme hotellin jatkaaksemme matkaa suorinta tietä rannikolle. Suorin tie tarkoittaa tylsintä tietä; moottoritien mailien suorat ja tappava yksitoikkoisuus vaatii mielenhallintajärjestelmältä kestävyyttä. Moottoriteillä saa matkaan tuntien säästön, mutta hinta on tylsyyden kautta kova.

Elviksen kotitalo ja kotikirkko on kuitenkin nyt nähty. Kirkko on hiissattu kotitalon takapihalle, eikä entisöinti kummankaan talon kohdalla ole pelännyt ravistella mielikuvituksen rajoja. Edellisellä kerralla Memphisissä yövyimme Gracelandin kupeilla, nyt tällainen pikavisiitti riitti.

Tappotahti maantiellä jatkui. Moottoriteiden varsilla ei ole ihan joka mutkan takana majoituspaikkoja, joten jouduimme nytkin poikkeamaan reitiltä Meridianiin. Se on sen verran iso kaupunki, että sieltä löytyi heti kohtuuhintainen huone. Mies halusi lähistön aitoon Roadhouseen syömään, mutta voih, jouduimme tilan puutteen vuoksi lasten nurkkaukseen, johon ei olutta tarjoiltu. Mitä opin tästä ruokapaikasta: Muista aina kysyä kananrintaa tilatessasi, onko tilattava annos oikeaa kananrintaa, vai onko se teollisesta kanatahnasta prässätty möykky. Nyt se oli tällainen rikollinen eines, jota en suosittele kenellekään.

Ai niin, tällaisen järisyttävän tiedon sain tänään: Titanicin uppoaminen ei olekaan USA:n suurin laivaturma, vaan höyrylaiva Sultanan räjähtäminen keskellä tulvivaa Mississippi-jokea huhtikuussa 1865. Kansalaissota oli juuri päättynyt, ja laiva oli lastattu kuusinkertaiseen ylilastiin Pohjoisvaltioiden juuri vapautettuja vankeja. Laivan yläkansi oli notkollaan vankien painosta, ja lisäksi tiedettiin parilla metallilevyllä paikattujen painesäiliöiden vuodoista. Mutta kas, niin se on, että ahneus on iänkaikkista. Laiva ehti matkata vain hetken Memphisistä lähtönsä jälkeen, kun se räjähti. 2300:ta matkustajasta kuoli ainakin 1700. Vangit olivat huonokuntoisia, Mississippi on kuutisen kilometriä leveä räjähdyspaikalla ja vesi oli kylmää. Tällaista siis opin tänään.

19.6.16

Tämän sivun voisin koristella pelkillä kukkakuvilla.

Hieman yli sata mailia tylsyyttä, ja sitten minun rakkain osavaltioni, Alabama! Täällä ruoka on hyvää (Gumbo!), rämealueet, nuo mielikuvituksen rikastamot, eivät koskaan petä, ihmiset ovat ystävällisiä ja politiikan voi unohtaa, koska on lomalla ja turisti.

Mobile on kaupunki, jonne uneksin joskus pääseväni töihin yrityksen sisäisellä siirrolla. No, en päässyt, enkä ole sen koommin kaupungissa halunnut visiteeratakaan. Viime vuonna ohitimme Mobilen hienojen siltarykelmien kautta, ja niin teimme nytkin. Ennen perillesaapumista kävelimme Chickasaw-intiaanien muinaisilla asuinsijoilla. Joki- ja rämealueen rantamille on rakennettu reitit, joilla on helppo taivaltaa. Muita turisteja ei ollut, eli nautinto oli maksimaallinen.

Määränpäänä oli Emma´s Bed and Breakfast Fairhopessa. Paikka on aivan Mexico Gulfin rannalla, ja se on ihana. Mikäpä on ollut istuskellessa omalla patiolla Gumbon, uinnin ja auringon laskun jälkeen kuuntelemassa luonnon kovaäänistä ujellusta. Meren leppeä tuuli lääkitsee pilkkihaalarien kärsimyksestä toipuvaa paljasta ihoa.

 

20.6.16

Aamiaispöytä oli katettu neljälle. Pöytäseurueeseemme kuului mississippiläinen pariskunta, jotka olivat saaneet vapaata 17-vuotiaan tyttärensä valvontavelvollisuudesta.

Kävi ilmi, Mieheni poistuessa tupakalle, että pariskunnan mies oli keuhkolääkäri. Vaimo kertoi miehensä tehneen diagnoosinsa edellisenä iltana Miehestä, joka yski kuistilla: ei tule menemään kauaakaan, kun Mies joutuu turvautumaan happiviiksiin ja happisäiliöön. Vaimo totesi vielä kuivasti, että hänen lääkärimiehensä potilaina on ollut sellaisiakin, jotka jatkavat tupakointia säiliöistä huolimatta. Siinäpä sitä tupakoitsijan vaimolle tulevaisuutta.

Kysyin pariskunnalta presidentin vaaleista. Molemmat olivat syvästi huolissaan maansa tulevaisuudesta, pariskunnan vaimo sanoi pidättäytyvänsä koko äänestämisestä. Heidän mielestään sekä Hilary Clinton että Donald Trump olivat täysin heidän arvojensa ulkopuolella, heidän mukaansa mitään ei ollut tarjolla näiden kahden ehdokkaan välillä. Kysyttäessä, kumpi kahdesta todennäköisestä ehdokkaasta heidän mielestään voittaisi, kumpikin oli sitä mieltä, että ehdottomasti Clinton.

Aamupolitikoinnin jälkeen mikäpä ilahduttaisi enemmän, kuin ylilainehtiva wc-pönttö. Vaan kaikesta selviää. Emäntämme Emma oli raudanluja järjestyksen laatija, vaikka varreltaan oli niin ohut ja hauras, että tuimalla katseella olisi voinut napsauttaa hänen jäsenensä poikki. Loistavan aamiaisen jälkeen tavarat kasaan ja suunta lautalle, joka kuljettaisi Dauphin Islandille.

Lauttaa odotellessa voi tutustua kansalaissodan taistelutantereisiin. Aika hurjalta tuntui katsella elokuvista tuttuja linnoituksen ulkopuolisia kenttiä, joissa huokaili tuhansien sotilaiden veri ja sielu. Varsin kelmeänä koen oman ymmärrykseni siitä vihasta, oikeudentunnosta ja tarpeesta, joka saa tappamaan.

Kävimme muutaman varsin kiivaan keskustelun yöpymisien hinnasta. Biloxista (joka on yksi rannikon vaurauden kehdoista) löytyi motelli, joka on huono mutta halpa. Rannalle on vain muutama kymmenen metriä, ruokapaikkoja ranta on täynnänsä ja laskuveden aikaan kilometrien kahlaaminen lähes autiolla rannalla on nautinto.

Tuolin voi aina nostaa ikävästä motellihuoneesta ulos, joten leppeästä tuulesta nauttimiseen ei aina tarvita satojen eurojen lukaalia. Ihan vain vertailun vuoksi, kolme yötä condossa Dauphin Islandilla olisi maksanut 890 taalaa. Siis halvin vaihtoehto. Siinä hieman suhdelukua viikkoja kestävälle roadtripille.

 

21.6.16

 Bay St. Louis on soma pieni kaupunki noin 90 mailin päässä New Orleansista. Kaupungissa on historiallinen vanha kaupunki ja tietenkin rantaa silmänkantamattomiin. Molemmilla puolilla kaupunkia kehystää kilometrien pituiset sillat; toinen silloista johdattaa auto-  ja toinen  junaliikenteen jonnekin sisämaahan. Sillalle tullessaan ja siltä poistuessaan junat tuuttaavat taukoamatta torveaan.

Aikamoisen saikkaamisen tuloksena vuokrasimme asunnon kahdeksi päiväksi minun mielestäni omahyväiseltä mieheltä, jolla oli varsin ryssittelevä suhtautuminen meihin. Ellei erään majatalon ihastuttava lady olisi nähnyt niin suurta vaivaa etsiessään tätä paikkaa meille, olisin mielihyvin ajanut yöksi vaikka läheiseen Casinoon. Mutta tämä kyseinen rouvashenkilö katsoi velvollisuudekseen korvata sen onnettoman sattumuksen, että hänen pytinkinsä oli viimeistä sijaa myöten täynnä. Siinä me sitten istuimme viihtyisällä kuistilla mutustelemassa eteläisen vieraanvaraisuuden juuri paistettuja suklaakeksejä rouvan järjestellessä asioitamme.

Kuten mainitsin, vuokraisäntä loi hyytäviä katseita meihin ryssänrääpäleisiin, eikä hän millään muotoa salannut epäluuloaan. Häntä kiinnosti raja-asiamme, ja hän kertoi tietävänsä Suomesta Toisen Maailmansodan (ja omahyväinen nauru päälle). No, näitä tällaisia on toki kaikkialla. mutta tämä oli kyllä ensimmäinen lajiaan, vaikka ajattelisi kaikkia Amerikan matkojamme. Synkkää tyydytystä sain siitä, että tämä harmaantunut kaveri maiskutti epähienosti, sylki roiskuen, purukumia.

Ei ihan merinäköala

 

Vuokraisäntä lähti esittelemään kohtalaisen kallista vuokra-asuntoaan otteella, että olettekos te koskaan mitään näin ainutlaatuista edes nähneet siellä Venäjän holhouksessa. Voi olla, että kuvittelin koko suhtautumisongelman, mutta kun näin lukaalin, luksusta se ei tarjonnut miltään osin. Ei missään tapauksessa huono, mutta näköalat ovat kurjat, vaikka meri on vain muutaman sadan metrin päässä. Sitä paitsi en pidä siitä, että sammakon kokoinen torakka imeskelee olutta samasta pullosta kuin minä.

Pitkällä roadtripillä on syytä sopeutua nopeasti. Asunto vastaa kaikin tavoin tarpeitamme, jopa pyykit pystyi pesemään pohjakerroksen pyykkituvassa. Läheisestä marketista sai oikeita, tuoreita parsoja parsakeittoon (ei sellaisia haisevia, mätäneviä nippuja kuin kotiprismasta), ja ennen kaikkea juuripoimittuja maisseja. Vihanneksien, hedelmien ja marjojen tarjonta on huikaiseva, siis jotain muutakin kuin perunaa, porkkanaa ja lanttua.

Kuistilla on kiva istua ilman pilkkihaalaria. Leppeässä tuulessa on ihmisen hyvä olla.

22.6.16

Itsevalmistetun aamupalan nauttimista pikkupikkumekossa kuistilla. Pelkkää löysäilyä ja kävelyä rantavedessä. Kirjan lukemista ja oluen siemailua rantabaarissa. Itsekokattujen herkkujen ylensyömistä. Ja auringon laskettua oleilua kuistilla ilman pelkoa palelemisesta.

23.6.16

 Luulen, että minulta puuttuu meripäivägeeni kokonaan. Olen aina tuntenut itseni puutteelliseksi, koska en osaa riemuita siellä, missä suurin osa ihmisistä riemuitsee. Tunnen tavatonta epäonnistumista karnevaalihumussa ja turistikaduilla, koska en tiedä, missä tällaisen jutun hurmio oikein on. Eikä tämä ole ikäkysymys, sillä samaa vierauta olen tuntenut jo lapsuuteni seurakuntapirskeissä. Geeni se on, joka puuttuu.

New Orleans on musiikin kehto, niin sanotaan. Tämä on toinen kerta, kun olemme täällä. Kaupungin tunnetuin katu, Bourbon Street, on ehkä ikävin katu mitä olen taivaltanut. Äkkiseltään muistan vain Honolulussa tapahtuman, joka ohittaa vastenmielisyydessään Bourbon Sreetin tapahtumat: Alaston, parivuotias pikkutyttö tanssi ja pyllisteli kadulla vanhemmalle miehelle, joka kuvasi lapsukaista läheltä ja kaukaa. Tytön harittavasilmäinen äiti istui kadulla nojaten pylvääseen. Kaikesta päätellen maksullinen kuvaus kannatti, sillä äidin edessä olevaan laatikkoon oli kasautunut sievoinen tukku seteleitä.

Mutta siis Bourbon Sreet. Viimeksi täällä käydessämme tutustuimme iltaelämään. Alaikäiset prostituoidut tyrkyttävät maksullista lempeä oviaukoissa, humaltuneet riekkuvat innosta solmussa ja musiikki soi kadulla tappovolyymillä. Onneksi tänään saavuimme kaupunkiin jo puolilta päivin. Hotelli Maison Dupyi French Quarterissa on hinta-laatusuhteeltaan mainio. Kävely Bourbon Sreetillä päivällä poikkeaa täysin iltaelämästä, yhteistä on vain sisukset kääntävä, imelä jäteviemäreiden löyhkä ja turistipaljous.

Joen rantamilla on mukava kävellä, vaikka lämpöasteita on yli 35. Päivällinen oli pettymys, turistisoosia kreolistatuksella.

Uuden Sultana-tietouteni valossa pohdin joka kerta siipiratasaluksen nähdessäni räjähdyksen jälkeistä pelastusoperaatiota. Pelastuslaiva saapui uhrien kannalta auttamattomasti liian myöhään. Useimmat, alun perinkin heikkokuntoiset vapautetut vangit kuolivat hypotermiaan. Aluksen toimia hidasti myös räjähdyksessä silpoutuneet ihmisten osiot, jotka tukkivat siipirattaan. Sultanassa oli yksi pelastusvene, joka upposi koska veneeseen ahtautui liian suuri määrä ihmisiä.

24.6.16

 Aamun uutinen: Britit äänestivät itsensä ulos EU:sta. Aamukahvilla oli kiva keskustella Miehen kanssa EU:n tilasta, äänestystuloksen vaikutuksesta Suomeen ja Trumpin kommenteista (Olisikohan tästä Amerikan Soinista yhtä fantastista, jos Teksas ilmoittaisi haluavansa takaisin tasavallaksi, ja kansanäänestyksen jälkeen se eroaisi Amerikan osavaltioista?) Pyrin lomalla välttämään kaikkea politiikkaa, mutta välillä kun elämä tuntuu liian tasaiselta, luen nettihesarin. Kyllä taas sen jälkeen kuumottaa.

Matka New Orleansista Morgan Cityyn on vain 90 mailia. Matkalla pysähdyimme kuvaamaan rämealueita ja rämejokia. Sattumalta erään joen varrella kellotteli alligaattori. En ihan ehtinyt ottaa siitä kokovartalokuvaa, mutta kasvojaan se jäi auliisti esittelemään. Näissä sumeissa vesissä etenkään miesten ei mielestäni kannata uida ilman uimapukua. Syötti se on pienikin syötti.

Morgan City on tylsä kaupunki, sillä järvi- ja jokialueet ovat kaikki yksityisten omistajien aitaamia. Kävelimme helteessä pitkän lenkin, koska niin minä tahdoin, ja Mies totteli vastahakoisesti. Itse en tiedä mitään kamalampaa, kuin kokonainen päivä istumista tai makoilua. Ainoa hyvä puoli ammatissani on se, että työpäivän mittaan kertyy kilometrejä useampia, eikä istuminen tule kyseeseen kuin muutamissa työpisteissä. Istumatyö olisi pahimpia painajaisiani. Ihminen on luotu liikkumaan, siksi en juurikaan kuuntele Miehen vastalauseita edes lomalla.

Kävely herättää näissä pikkukaupungeissa ihmetystä; miksi kukaan ikinä haluaisi kävellä, kun autokin on meillä Amerikassa keksitty. On niin paljon trendikkäämpää hikoilla punttisalien yhteisöllisyydessä rakentelemassa vempaimia henkilökohtaisia kykyjä vastaaviksi treenikeitaiksi. Siksipä Morgan Cityn sheriffi ajoi ohitsemme useampaan otteeseen, ja kun olimme lenkkimme loppusuoralla, valkoinen lava-auto pysähtyi, ja tarjosi kyytiä. Tämä oli tietenkin hyvin ystävällisesti ajateltu, sillä auton sisällä olevat kaksi miestä arvelivat meidän eksyneen tai etsivän kuolemaamme. Kun kerroimme olevamme vain lenkillä, molemmat miehet nyökyttelivät ja olivat yhtä mieltä, että kuntoilu on hyväksi. Sitten seurasi keskustan pakollinen osuus, eli mistä olemme kotoisin. Mies kertoi meidän olevan Suomesta, joka poiki kysymyksen siitä, missä se sellainen maa on. Mies vastasi tahallaan sen, mitä ei pidä näille tietämättömille vastata: ”Me asumme aivan Venäjä rajalla, Ruotsin ja Venäjän välissä.” Kokemus on osoittanut, että sanan ”Venäjä” jälkeen tietämättömien korvat sulkeutuvat, ilme muuttuu inhoavaksi ja keskustelu loppuu lyhyeen. Niin nytkin, äsken niin avuliaat miehet muuttuivat luotaantyöntäviksi, ja väkinäisten loppukaneettien jälkeen he kurvasivat leuka jäykkänä pois.

Samaa huolestuneitten joukkoa edusti Family Dollarin kassa. Kävimme kaupasta vettä ( minulle tarttui myös yksi neonkynsilakka mukaan), ja näiden tuotteiden kaupanpäällisiksi etenkin minä sain ohjeet kuivumisen ja auringonpistoksen varalle. Olisipa se soman näköistä, jos Mieskin kävisi lenkillä kassan suositteleman  pitsireunaisen, valkoisen päivänvarjon kanssa.

Mättöaterian päätteeksi turisteista tyhjässä uima-altaassa oli hyvä räpistellä. Näissä viidentoista metrin altaissa ei uinnista ole kyse, mutta autiot allasalueet eivät ole hassumpi vaihtoehto sisälläololle. Tämä yöpaikkamme edustaa sitä halvempaa majoittumista, mutta ihan kelpo paikka tämäkin Comfort Inn & Suites on.

25.6.16

Huono päivä tänään, hyvin huono. Heräsin jo viiden jälkeen siihen, että ei yksinkertaisesti enää nukuttanut. Vaikka olin nukkunut vajaat viisi tuntia, uni ei enää vain tullut. Tällaisina hetkinä kannattaa ryhtyä pohtimaan ongelmia, joihin ei voi vaikuttaa. Niinpä murehdin muistisairaan äitini siirtoa väliaikaispaikasta hänen todennäköisimpään exitpaikkaansa. Murehdin sitä, että en ole paikalla, kun hän muuttaa. Tiedän äitini masennuksen syvyyden jo näiden väliaikaisten sijoituksien suhteen, vaikka olen ollut niissä hänen tukenaan, mutta nyt olen täällä, ja uusi sijoitus sattui tulemaan näin nopeasti. Masennus on saanut äidin täysin syömättömäksi, mutta asiaa en voi täältä käsin auttaa.

Moottoritiet ovat tylsiä, ja aikainen aamu tarkoitti sitä, että saavuimme jo kahden maissa Louisianasta Port Arthuriin, Teksasiin. Hyvän mielen liekittäjänä toimi motellimme, joka sijaitsee pellolla kaukana kaikesta. Ei ruokapaikkoja lähellä, ei yhtään mitään missään. Viiden mailin päässä oli lähin kauppakeskus, jonka kupeesta löytyi onneksi useita ravintoloita. Mutta kävelyetäisyydellä ei yhtikäs mitään.

Suoritimme tutustumiskierroksen itse Port Arthurin kaupunkiin, sikäli mikäli siinä mitään tutustumista oli. Rantavallit oli rakennettu sellaisiksi, että avomerelle ei tarvinnut katsettaan haikailla.

Kuva on sillan välipalkista Teksasin rajan tuntumassa. Täällä on taatusti turha maanitella ihmisiä kannattamaan aserajoituksia. Jokaisessa kälyisimmässäkin kylässä on useita asekauppoja.

Ruoka meksikaaniravintolassa oli tämän päivän ainoa valon pilkahdus. Rakastan hyvin valmistettua meksikolaisruokaa, ja tämän iltainen oli juuri sellaista. Syönnin jälkeen motellin grillikatoksessa oli vaikea keskittyä kirjaan, koska väkeä tuli ja meni solkenaan. Sisälläkään en halunnut murjottaa, joten rakennusaineet hyvään kanssakäymiseen Miehen kanssa olivat vähissä. Ehkä huominen päivä on parempi.

26.6.16

 

Motellien aamupalat ovat joko huonoja tai kelpoja, hyviä ne ovat vain harvoin. Tämän aamuinen edusti lajia ”puolikelpo” munakokkeleineen, kahveineen ja paahtoleipineen. Mahan saa täyteen, mutta hyvää mieltä ei tavoita tällaisella syömisellä.

Murheekseni unohdin uudet, hienot kukka-aurinkolasini motellihuoneeseen. Pieni asia rahallisesti, mutta nämä kapineet tuottivat sen lyhyen ajan, mitä ne minulla olivat, alkukantaista omistamisen iloa.

Matka rannikkoa pitkin on hieno. Matkasimme saman reitin jo viime vuonna, ja yövyimme silloin Galvestonessa. Olen ilmaissut tahtoni siitä, että en tahtoisi viettää aikaani samoissa paikoissa uudestaan, vaikka reitti osiltaan olisikin sama kuin aiemmin. Jos Gulfin rantaa aikoo matkata Teksasin puolella, muita reittejä ei ole. Näkymät ovat sellaisia, että niihin ei voi ikinä kyllästyä.

Rantatalot ovat ihania jalkoineen. Muistan, kun ensimmäisen kerran vuosia sitten näin tällaisen talon Alabamassa, olin aivan hurmoksissa. Baba Jagan kananjalkainen talo olikin totta! Tottakai ymmärrän, että talot ovat rakennettu palkkien päälle meren raivon varalta, mutta kauniita luomuksia ne silti ovat. Jamaica Beachin talojen väritys on yhtä kekseliäs kuin niiden muotokin. Vain mielikuvitus on arkkitehtuurin rajana: Palloja, kuutioita, kolmioita; torneja, siipiä, lituskaa, pullevaa. Jos meillä suunnatonta rohkeutta vaatii kalustaa se harmaa, musta tai ruskea terassi valkoisen sijaan vaikkapa myrkynvihreillä (toki yhdensävyisillä) kalusteilla, Gulfin rannalla kaikki värit ovat iloisesti sekaisin. Täkäläisessä valossa värit tulevat vielä koko voimassaan esiin.

Mies oli varannut motellin sisämaasta. Olen pohtinut, ovatko nämä viimeaikaiset yöpymispaikat kettuilua siitä, että moitin taannoin hintapolitiikkaamme. Mutta en tiedä, miksi näin olisi. Tämä La Quinta Inn täällä jossakin on aivan kamala murju. Kun tällaiseen paikkaan saapuu jo kahden tienoilla, saakin käyttää mielikuvitusta aikansa kuluttamiseksi. Onneksi on olemassa kirjat, vaan ei käy kieltäminen, etteikö lukeminen olisi hauskempaa meren ääniä kuunnellen, tai edes viihtyisällä ulkoparvekkeella tai kuistilla.

Mies valitsi ruokapaikaksi meksikolaisen kuppilan, joka oli epäsiisti jo ulospäinkin. Nettiarvostelun mukaan ruokaa kehuttiin kovasti, mutta siinä arvostelussa unohdettiin mainita, että sisällä haisi vahvasti käymälä. Mies on turruttanut hajuaistinsa hengiltä tupakalla, joten asia piinasi vain minua. Ruoka oli kuitenkin ihan kelvollista ja halpaa.

Luin Sunnuntai Hesarista Jörn Donnerin kirjoituksen vanhuudesta ja vanhusten arvostuksesta. Olipa se oivallinen kirjoitus! Donner pohti vanhustenhoitoa sellaiselta kantilta, joka tulisi saada isoilla kirjaimilla julkiseen keskusteluun.

Mies kertoi juuri kohdanneensa ulko-oven tienovilla vaaksanmittaisen torakan. Valot pois ja nukkumaan (suu auki)!

27.6.16

 

Port Lavaca on Gulfin rannalla oleva pikkukaupunki, jonne pääsee kilometrien pituista siltaa pitkin. Holiday Inn, johon majoituimme, on aivan rannalla, joten tämänkertaisesta majoituksesta sai hieman eilisille painajaismaisille kokemuksille laastaria.

Täkäläisiä ei juurikaan kiinnosta eurooppalainen jalkapallo, mutta sitä pystyi kuitenkin seuraamaan paikallisessa sporttipubissa. Oli oikein elvyttävää katsoa Islannin peliä Englantia vastaan

Rantamilla on suuri asuntovaunualue, ja sen kupeessa yleinen uimaranta ja vesipuisto. Rannan kosteikkopuolella on pitkän pitkä kävelyreitti, jonka varrella voi ihmetellä erilaisia lintuja ja mutakoissa kuhisevia rapuja. Ihmetellä voi myös suojelualueelle heitetyn muoviroskan määrää. Sitä tulee ihmetelleeksi roskaajien maailmankuvaa ja kotikasvatusta.

28–30.6.16

Port Lavacasta South Padre Islandille tie on nimeltään Texas Tropical Trail. Hotelli on hinta-laatu-suhteeltaan kohtuullinen, näillä paratiisirannoilla on turha odottaa luksusta halvalla. Pikaisen arvion mukaan 80 prosenttia lomailijoista on meksikolaista alkuperää. Liekö tämä syynä, että ohjeet hotellissa ovat vähän erilaiset kuin muissa paratiiseissa: Perimme sadan taalan ylimääräisen vakuutusmaksun, jonka palautamme tarkistettuamme huoneen ennen lähtöänne, tai: Laskemme liinavaatteiden lukumäärän, olet vastuussa siitä että lukumäärä ei poikkea alkutilanteesta, tai: Veloitamme erikseen tahrituista liinavaatteista.

On se vain merkillinen asia tuo ihon polttaminen, Vaikka suojautuisi kuinka kahdenkymmenen kertoimilla umpipilvisessä säässä aurinkovarjoilla ja makoilun välttelyllä, ihan turhaa vaivannäköä on se. Lopputulos on kuitenkin punoittava, aristava iho etenkin rinnan tienovilla.

Kävelin Hotellilta rantaa pitkin aivan South Padre Islandin päähän. Tai en ihan, sillä loppu saaresta on rakennettu aallonmurtajaksi suuren suurista, kuutioiksi louhituista kivistä. Murtaja on muutaman kilometrin pituinen, ja se kapenee ja harvenee loppua kohti. Olin lähtenyt yli kymmenen kilometrin reissulle uimapuvussa ja paljain jaloin. Loppumatkan kivet jouduin loikkimaan ja kiipeilemään, mutta periksi en aikonut antaa, koska olin päässyt jo lähes loppuun asti. Aallonmurtaja on suosittu kalastuspaikka, ja niinhän siinä kävi, että sain koukun jalkaani jostakin kiipeilykivelta. Koukku ei tosiaankaan ollut ahventen narrausta varten, vaan kooltaan se oli kymmenkertainen. Istahdin kivelle tuskittelemaan synkkää sattumaa, kun paikalle tuli soma nuori mies, joka rauhoitteli minua ja haki työkalupakin näköisen kalastuslaatikkonsa lähistöltä. Näppärästi kuin kirurgi mies pujotti koukun ukkovarpaan vierestä ulos, otti sivuleikkurin näköiset jutut esiin ja katkaisi koukun pään niillä. Sitten hän tottuneesti pujotti koukun alkuperäistä reittiä pitkin ulos. Operaatio kesti muutaman minuutin. Mies harmitteli, ettei hänellä ollut desinfiointiainetta mukanaan. Olin niin kiitollinen avusta, että purskahdin itkuun. Mies lohdutteli, ja kun tein lähtöä, hän tarjoutui viemään minut hotellille. Vakuutin olevani ihan kunnossa (niin kuin olinkin), ja kun nilkutin loputtomalta tuntuvaa rantaa pitkin takaisin, ajattelin toisenlaista vaihtoehtoa. Olisin voinut joutua nilkuttamaan koukku jalassani ties kuinka pitkälle, ennen kuin olisin päässyt siitä eroon. Nyt suolaisessa rantavedessä taapertaminen sujui kutakuinkin vaivattomasti.

Lämpötila on ollut viime päivät 35 asteen tietämillä. Kun aurinko on pilvessä, ja tuuli käy mereltä, olosuhteet ovat rannalla ihanteelliset. Paitsi sen mystisen palamisen suhteen.

Hotellihuoneessa voi valmistaa itse ruoan, mutta keittiö on sen verran alkeellinen, että aamiaisen valmistaminen saa riittää. Hyvää meksikolaisruokaa saa jokaisesta rantaravintolasta.

Pieni yksityiskohta: Kirjoitin jokunen ilta sitten arvioni Teksasin erosta osavaltioista, koska se tuntui minusta hauskalta ajatukselta. Nyt sitten lehdissä kirjoitellaan oikeasti: ”From Brexit to Texit?”

30.6.–2.7.16 San Antonio

 Minun piti alun perin kirjoittaa tätä päiväkirjaa omille kotisivuilleni, mutta kas kummaa, ne on suljettu. Olen yrittänyt useaan otteeseen ottaa yhteyttä ylläpitäjätahoon, mutta turhaan. Kyllä niin pistää käämit kireälle:” Tämä on automaattinen vastaus, joka osoittaa että olemme reagoineet ongelmaasi. Otamme yhteyttä 1-2 arkipäivän kuluessa.” No, eivät ole ottaneet, vaikka olen lähetellyt parin viikon ajan pyyntöjä. Harmittaa etenkin se, että en voi ilman suuria kustannuksia asiaan täältä enemmälti vaikuttaa. Niin, ja se, että kotisivujen vuosimaksu on mennyt joka tapauksessa.

Sameus kuvassa johtuu sumutettavasta vedestä, jota valetaan ravintoloissa ruoan ja ruokailijoiden päälle.

 Matkalla San Antonioon jouduimme Kennedy Countyssa Border Patrolin tutkimaksi, koska olemme Euroopasta. Oikein piti ajaa sivuun ja esitellä Estoista lähtien kaikki mahdolliset asiakirjat, selittää oleskelun syy ja vakuuttaa vilpittömyys. Kaksi kertaa aikaisemmin tällä matkalla olemme joutuneet tekemisiin maantiepoliisin kanssa. Ensimmäisen kerran, kun tutkimme kumoon potkittua opasta Great River Roadilla, ja toisen kerran, kun ajelimme jossakin pikkukaupungissa edestakaisin etsimässä Visitor Centeriä. Tällä toisella kerralla meidät oli sotkettu etsintäkuulutettuun pariskuntaan, joka ajeli samanlaisella hopeanvärisellä autolla. Poliisit ovat olleet tosi auttavaisia ja ystävällisiä, Rajatarkastaja levitoi nuoruuttaan asemansa yläpuolella.

Corpus Cristiestä San Antonioon reitin nimi on ollut Purple Heart Trail. Sievä nimi.

Olen aina halunnut käydä San Antoniossa ja Alamon taistelutantereella, koska olen niistä lapsuudesta lähtien lukenut eri seikkailukirjoista. Alamo oli suuri pettymys, koska shoppailukatujen välissä olevat linnoituksen rauniot ovat aikalailla irti hurmeen ja ihmishenkien menetyksen tragediasta. Kadut ovat pitkälti rakennettu vanhoja vankkurireittejä myötäillen, mutta kyllä sitäkin on vaikea kuvitella näiden turistirysien keskellä.  Mutta voi mahdoton sitä kansallispaatoksen määrää, mitä turistit osoittavat! Ja voi mahdoton sitä aseiden palvontaa t-paitojen rinnuksissa, kahvimukeissa, koruissa, lautasissa; ihan kaikessa, mitä uloskäynnin yhteyteen rakennetun matkamuistokaupan rojuista löytyy. On sanomattakin selvää, että joka iikalla on alueelta poistuessaan David Crocket-hattu päässä ja asekopio (kivääri tai pistooli) kädessä. Näin muuten tänään nuoren miehen, jolla oli ase farkkujen takataskussa kuin lännen elokuvien sankarilla asevyössä kuunaan. Kaveri tarkisti aseen olemassaolon muutaman kymmenen sekunnin väliajoin paitansa alta, siksi sen huomasin.

Kävimme ”Believe or not”-näyttelyssä, josta selvisin hädin tuskin hengissä ulos. Ihan oli varmasti mielenkiintoinen kierros (tolkuttoman kallis se ainakin oli, 50 taalaa kahdelta), minun keskittymistäni haittasi mahanväännöt, jollaisia en ole kokenut kuin kerran Prahan matkan jälkeen. Pelkäsin rampautuvani useaksi päiväksi kuumehoureiden vuoksi, mutta selvisin ilmeisesti sittenkin puolen päivän kitumisella. Iloitsen syvästi hyvästä kunnostani. Tosin koukkujalka vähän hidastaa tahtia, etenkin iltapäivisin, kun tarpomista on suoritettu enemmälti. Mutta iloitsen siitäkin, että haava ei ole tulehtunut, vaan on paranemassa hyvää kyytiä.

 

San Antonion läpi virtaava joki on katettu Venetsiaa mukaillen kauniisti. Joku visionääri rakennutti noin viiden kilometrin River Walkin vuodesta 1929 alkaen. Täpötäydet turistilotjat tekevät pyrähdyksiä joella ihan kuin Las Vegasin Venetsia-ihmeessä kuunaan. Jokivarren rantamilla on lukuisia ravintoloita (joista rautamahakin voi ilmeisesti saada mahataudin). Turisteja vaappuu River Walkilla läpitunkemattomissa laumoissa, joten nautin paljon enemmän illan lämmöstä ja hyvästä kirjasta hotellin lähes autiolla ulkopatiolla. Yksi pahimmista vihollisistani vain välillä synkentää iltaani, ja sehän on tupakan savu, se.

2.7.16. Austin

 Matka San Antoniosta Austiniin muuttaa maisemat kukkulaisemmiksi, ja järviä ja vihreitä jokia on siellä täällä. Yhdellä laitumella oli montakymmentä ponia varsoineen laiduntamassa, ja koska en ikinä ole nähnyt pikkuista ponivarsaa, näky oli ainutlaatuinen. Kuin pieniä, liikkuvia leikkihevosia olisi pilkistänyt suhteettoman aluskasvillisuuden joukosta. Harmittaa, etten saanut liikenteen vuoksi valokuvattua sadunhohtoista näkymää.

Texas State Parkseihin kuuluvalle Blanco Riverille pääsi maksamalla 8 taalaa. Joki on suosittu retkeily- ja virkistyskeidas, ja koska on lauantai, väkeä riitti rannalla ja vedessä. Perheet ja seurueet olivat tulleet grillaamaan ja viihtymään veden äärelle, pakoon hellettä. Jokea on muokattu niin, että patomaisia korotuksia on siellä täällä, ja etenkin lapset viihtyvät vesiputousten alla. Joki on matala ja pohja on valettu sementillä kauttaaltaan. Se on liukas kuin mikä, ja jos paikalleen jää seisoskelemaan, kalat tulevat ikävästi näykkimään jalkoja. Joka tapauksessa uiminen oli virkistävää vihreässä, vapaassa vedessä, aivan jotain muuta kuin hotellien ankeissa, ihmispuuroisissa altaissa.

Olen vuosien ajan kuvannut yksinäisiä, hylättyjä kenkiä, ja pohtinut miksi ne on heitetty syrjään. Tänään sain yhden selityksen: Uinnin jälkeen kuivasin jalkojani autossa istuen, auton oven ollessa auki. Pujotin valkoiset sukat jalkaani, mutta ajattelin jättää kengät jalastani, jotta koukkuturma paranisi nopeasti loppuun. Tässä kohtaa olen onnistunut pudottamaan toisen kengistäni maahan huomaamattani. Menetyksen huomasin vasta erään Bourbontislaamon pihalla, jonne pysähdyimme etsimään tuliaista tyttäreni miehelle. Minua niin keljuttaa kengän menetys, sillä nämä nimenomaiset jalkineet ovat ainoat, joilla olen voinut kunnolla kävellä ilman että jalkapohjani paisuvat rakoista. Näin kenkäpari on erotettu toisistaan ikuisiksi ajoiksi.

Ensimmäinen Austin-hotelli on ihan peruskelpo Holiday Inn Express. Ruoka läheisessä Buffalo Wild Wingsissä oli edullista, yllättävän maukasta mättöä tuoreilla maisseilla. Kohtuullinen kävelylenkki istumisen vastapainoksi teki hyvää (vääränlaisilla kengilläkin).

3.7.16 Austin

 

 

 

On kolmenlaisia heräämisiä neljän aikaan yöllä. On niitä, jolloin katsot kelloa, ja ajattelet kuinka ihanaa, että saat vielä nukkua tunnin ennen kuin pitää valveutua töihin lähtöön. On neljän heräämisiä, jolloin tuijotat kelloa kylmän hien vallassa, ja odotat herätyskellon murhaavaa ääntä. Ja sitten on heräämisiä, jolloin tiedät että peli on menetetty, vaikka saisit nukkua sataan. Viime yönä kävi juuri jälkimmäisellä tavalla. Tiedät kirotun hyvin, että nukutut neljä tuntia on liian vähän, yrität ajatella vain kivoja sattumuksia, mutta huomaat pian tuskittelevasi niiden kaikkein hankalimpien ongelmiesi kanssa. Niinpä siis heräsin neljältä, tarkistin viestit ja sähköpostit, ja ryhdyin lukemaan kirjaa.

Vaihdoimme aamupalan jälkeen hotellia toiseen samanlaiseen Holiday Inniin, majapaikkaan jonka olimme varanneet jo toukokuussa samoihin aikoihin kuin konserttiliputkin. Sisäänkirjautumiset tapahtuvat pääsääntöisesti kolmen jälkeen iltapäivällä, joten ajanvietettä oli keksittävä.

Lady Bird Johnson on ollut alullepanijana Austinin villikukkapuistolle. En tiedä, miltä puisto keväällä näyttää, mutta nyt heinäkuun alussa siellä on kyllä harvinaisen vähän näkemistä. Jopa Mies totesi, että puisto on rakentamalla rakennettu kötöstys, jolla yritetään lähentää ihmisiä luonnon kanssa. Olen aivan samaa mieltä. Luonto ei ole oikeastaan koskaan ruma, ellei ihminen ole siihen tarttunut muokkausmielessä. Ihmisiä oli paahtavasta helteestä huolimatta kävelemässä poluilla paljon, joten ehkä tällaisillakin reiteillä on oikeutettu paikkansa maailmankaikkeudessa.

Huomisen konsertin pitopaikka, Amphitheatre, on valtavan kokoinen paikka keskellä ei mitään. Ajan kuluksi kävimme tarkistamassa senkin etukäteen.

Austinin keskustan ratsasimme myös. Nyt, kun äidin tavaroiden jaon myötä suhtautuminen kaikkeen ylimääräiseen roinaan on muuttunut oleellisesti, into ostamiseen ja kaupoissa kiertämiseen on huvennut lähes kokonaan. Tiedän, että kenkien osto tulee ajankohtaiseksi jossain vaiheessa, mutta nyt haluan vielä lykätä sitäkin. Liian kipeä on muisto menetetystä Riekeristä.

Ruokapaikaksi valikoitui joku kotiruokaravintola, jonka seinätauluista päätellen lähes kaikki kynnellekykenevät kantritähdet olivat vierailleet siellä.

Kamera unohtui ruokapaikkaan. Sen päätimme hakea Austinista lähdettäessä.

4.7.16

 

 

 

 

 

Neljäksi oli hyvä aika saapua konserttipaikalle. Aurinko paahtoi tappavasti, mutta onneksi paikalle oli järjestetty kaiken sorttisia kosteutustelttoja, joissa saattoi käydä saamassa vilvoittavia sumukylpyjä. Hiki virtasi joka tapauksessa, ja lunastetuille istumapaikoille aurinko paahtoi takaviistosta. Yksityiskohtana mainittakoon, että selvisin markkinahumusta puhtain paperein, sillä Willie presidentiksi-paitoja oli vain suuria kokoja jäljellä. Päivällinenkin ansaitsee maininnan: Nakkikeppi juustolla ja tölkillinen Ziegen Boch-olutta.

Ensimmäiset varteenotettavat esiintyjät Pavilion Stagella olivat Jamey Johnson ja Alison Krauss. Heitä ennen lavalle ohjattiin Kris Kristofferson. Ihmiset osoittivat suosiotaan kuuliaisesti ikonilleen, vaikka mies ja kitara-esitys oli, no, ihan kamala. Sanat olivat kantrimieheltä tyystin kateissa, ääni ei kestänyt eikä huuliharppu soinut, koska se oli väärinpäin suussa. Olen nähnyt televisiosta erään konsertin kokokohdaksi tarkoitetun ohjelmanumeron, jossa jo lähes haudassa oleva Merle Haggard talutetaan lavalle onniteltavaksi. Onneksi häntä ei sentään patistettu esiintymään

Odotin siis kauhulla Willie Nelsonin pääesiintymistä. Olin jo ehtinyt monelta jutustelemaan tulleelta udella arviota show’sta, ja vaikka kaikki yksimielisesti vakuuttivat tulevan esityksen olevan huikea, pelkäsin silti. Kris Kristofferson kävi niin makaaberista ruumiinryöstöstä, että sellaista en halunnut päätähden kohdalla olla todistamassa.

 

Ilotulitusten jälkeen esiintyi Brantley Gilbert, uuden kantrirockin edustaja. Tämähän oli aivan liikaa runsaasti olutta nauttineelle Miehelle: – Tämmöistä sontaa, tästäkö sitä on muka maksettu, kuka täällä tästä tykkää, häh?! (tosiasiassa moni tykkäsi.) Pyysin Miestä hengailemaan kentille, sillä kukaan ei vaatinut hänen läsnäoloaan katsomossa. Merkille pantavaa täällä Amerikassa kauttaaltaan on, että ihmiset tupakoivat hyvin vähän julkisilla paikoilla, ja vielä vähemmän hilluvat humalassa. Kaupunkien katunäkymissä ei illalla hoipertele ja hoilaa ympärijuovuksissa olevaa nuorisoa (saatikka ikinuoria ”kasva isoksi, älä aikuiseksi”-örveltäjiä), niin kuin Suomessa.

Willie Nelsonin esitykselle en löydä sanoja, niin upea se oli. 83-vuotias osoitti, että hän ei tarvitse ensimmäistäkään armopistettä ikänsä vuoksi. 45 minuuttia kestänyt setti päättyi ylimääräiseen There`s room for everyone-kappaleeseen, ja mitäpä minä mitään yritän solkata, upeaa mikä upeaa. Ja Bändi (Family) oli niin, että jotta. Olen aikaisemminkin ihmetellyt tätä musiikin syvyyttä, miten amerikkalaisilla on tarkka käsitys sen iskusta ja kulusta. Parhaiten eron huomaa, kun peräjälkeen esiintyy suomalaisittain huippua oleva blues-bändi ja sen jälkeen puikkoihin tarttuu amerikkalainen tusinatuntemattomuus. Yö ja päivä, yhtään halveksimatta suomalaista soittoa.

Willie Nelson esitti mm. Ella Fitzgeraldin Summertimen ja Patsy Clinen Crazyn. Yhtään kappaletta ei mennyt helpolla, tutulla sovituksella, vaan jopa On the road again oli uudistunut (minähän en tietenkään pysty sanomaan, kuinka usein näitä versioita on esitetty, mutta minä kuulin ne näin ensimmäisen kerran). Mieskin oli hyvin tyytyväinen, vaikka perinteinen vanhakantainen outlaw-counry ei ollutkaan esillä.

Minä niin iloitsen, että sain olla Willien konsertissa. Kun hän poistuu maalliselta lavalta, hänen paikkaansa ei pysty paikkaamaan kukaan.

Taksin saaminen takaisin hotellille sujui yllättävän vaivattomasti muutaman äänekkään linjausriidan jälkeen. Paluu majapaikkaan tuli kaikkinensa varsin hintavaksi.

5.7.16

 Kamera odotti kiltisti noutajaansa siellä, minne se oli jätettykin.

Ajomatka kohti New Mexicoa on pitkä. Olen kalastellut kadottamieni aurinkolasien tilalle samanlaisia kapistuksia, ja tänään minua vihdoin onnisti.

Navigaattorin ohjeen mukaan löysimme historiallisen Bed and Breakfastin sellaisesta kämähtäneestä pikkukaupungista kuin Post. Huone on ihan kiva, mutta ruoka lähistön ainoassa ravintolassa hirveintä mättöä koko matkalla. Toiveet kohdistuvat siis huomiseen aamupalaan.

Tällä paikalla on oma, aidattu sievä puutarha, ja uskollisina ystävinä siellä liian pulska koira, ja takkuinen, pitkäkarvainen kissa. Täkäläiset itikat ovat sitä pahinta ja verenhimoisinta sorttia. Taivas on koko päivän enteillyt myrskyä, ja kun istuimme Miehen kanssa tuulessa ja hiekkamyrskyssä, nauttien lopulta saapuneesta luonnon raivosta, paikan isäntä tuli ihmettelemään. Kuulemma täytyy todella olla Suomesta, jotta suostuu istumaan niin ikävässä ilmassa. Niinpä niin, suomalainen on karaistunut toisenlaisessa tuiverruksessa, viistorännässä.

6.7.16

Nyt seuraa itkun ja itsesyytöksen osio. Mies kertoi aamulla, kun olin pääsemättömissä aamupalan jälkeen talon seurankipeästä koirasta ja mustasukkaisesta kissasta, pienestä kissanpoikasesta, joka oli Miehen yöllisillä tupakkakäynneillä törmäillyt jalkoihin. Selvästikään poikanen ei ollut talon omia kasvatteja, vaan puutarhaan muualta eksynyt reppana.

Pysähdyimme Texasin ja New Mexicon rajalla perinteiseen tapaamme ottamaan pällistelykuvat itsestämme ja osavaltion rajasta. Palatessa auton suunnalta kuului äänekästä moikaamista. Aluksi luulin, että ääni kuuluu läheisestä tuuheasta puusta, mutta tarkemmin paikannettuna se kuului auton alta, tarkemmin ottaen kuljettajan puoleisen eturenkaan takaa. Mies käänsi renkaan ääriasentoon, ja voi itku, renkaan takana olevassa kotelossa maukui pieni kissanpoikanen henkensä hädässä. Yritykset poikasen houkuttelemiseksi maahan olivat turhia, joten Mies sai juuri ja juuri kuroteltua kätensä riittävän pitkälle onkiakseen kissan pois. Nyt meillä oli todellinen ongelma: onneton pieni, rimpuileva laiheliini. Oliko se todella voinut matkustaa kotelossa renkaan takana parisataa mailia? Miehellä ei ollut minkäänlaista muistikuvaa, millainen edellisöinen pentu oli ollut. Pentu kuin pentu.

Pysähdyspaikka oli autokorjaamon pihalla. Otin kissan, ja lähdin kysymään neuvoa korjaamon kahdelta kaverilta ja yhdeltä lehmänkokoiselta susikoiralta. Säikähdin aluksi koiraa, mutta se oli täysin kaverien hallinnassa, kissanpennusta huolimatta. Kerroin, että kissa oli mahdollisesti matkustanut usean tunnin ajan auton avoimessa pohjalokerossa, ja että en kyllä nyt yhtään tiennyt, mitä ongelman kanssa voisin tehdä. Kaverit olivat ihmeissään, ja valittelivat, etteivät voi ottaa poikasta. Sanoivat, että koira tappaisi kissanpennun samointein, kun vartiointi lakkaisi. Lisäksi he sanoivat, että he eivät tienneet ketään, joka huolisi niillä kulmilla kissanpennun. Mutta, olinko todella varma, että kissa oli lähtöpaikastamme? Nimittäin nurkan takana olevassa vanhassa motellissa majaili lukuisia kissoja.

No, tietenkään en ollut varma, olihan pentu voinut mennä koteloon valokuvauksen aikana. Kaverit kehottivat viemään kissan motellin pihalle, kyllä se paikkansa sieltä löytäisi.

Se hetki, kun laskin pennun kädestäni, ja se lähti vinkuen taapertamaan perääni! Otin pennun uudelleen syliini, ja tuuppasin sen päättäväisesti nurmikolle, ja siitä pensaikkoon. Sinne se jäi moikaamaan.

Olen aina väittänyt, että vanhemmat tietävät, kun tekevät lastensa kohdalla väärin. On eri asia, voiko toisin toimia kuin toimii, tai haluaako tietämyksensä hiljentää pelkkää itsekkyyttään. Tietenkään en voi puhua kuin itseni puolesta, mutta annoin lastenkasvatuksessani tämän tietoisuuteni ohjata täysin. Yritin viimeiseen asti välttää tekemästä tuntemuksiani vastaan. Mutta nyt tiesin tehneeni kissanpennun kohdalla väärin.

Muutamien mailien ajomatkan jälkeen sanoin Miehelle, että meidän tulisi kääntyä, ja hakea kissa mukaamme. Mutta, sanoi Mies, entäpä jos sen emo oikeasti oli motellin asukkaita? Tai entäpä, jos luovuttaisimme kissan maantiepoliisille? Todennäköisesti pennun elämä olisi silloin lopussa. Eikä täällä takamailla taatusti ollut kissanpentujen pelastajia tai löytöeläintoimistoja. Suomeen taas niin pientä elukkaa ei voisi kuljettaa, se ei missään tapauksessa ollut vielä edes luovutusikäinen, ei läheskään.

Mitä kyyneleet tässä enää auttavat, eivät yhtikäst mitään. Jätin kissan heitteille, ja sillä hyvä. Mitä te olisitte tehneet?

Sipapun kansallispuisto on myös suosittu talviurheilupaikkana. Näin kesällä on todella vaikea kuvitella tähän helteeseen lunta, mutta maasto on niin vuorista, että miksei? Ja valokuvia on kai uskominen. Pysähtyminen ja kävely kapean joen (nyt puron) rantamilla tuntui lähes raamatulliselta. Valkovuokot olivat kooltaan kymmenkertaisia meidän valkovuokkoihimme nähden, kuten myös penkereitten korallinpunaiset mäkitervakot. myöhemmin kuulin, että lumi vuorilta oli sulanut lopullisesti vasta viikkoa aikaisemmin. Siitä johtui siis alkukesän kukkaset.

Kaunista ja elvyttävää, kärpäsistä huolimatta. Taivallukseni kyllästytti Miestä, joka istui autossa kärsimättömänä. Luulen, että ensi kesänä lähden matkalle pääajatuksena luonnossa samoaminen. Nämä nopeasti vaihtuvat automaisemat on jo niin nähty, vaikka hienoja ovatkin.

Taos on ollut minun toiveeni matkalla. Varasin hotellin, joka osoittautui parhaaksi valinnaksi koko aikana. Sagebrush Inn & Suites mainosti ylisanoin ravintolansa päivällistä, eikä liioitellut siinäkään. En ole ennen maistellut New Mexicon valkoviiniä (Chardonnay), mutta nyt olen, joten: hyvää on.

8.7.16

 Pikkukissan ääni on huudellut koko päivän milloin mistäkin. Maaoravien kirskunta, koirien ulvonta, lintujen huuto; kaikki se saa heitteillejätön muistumaan mieleen. Mies yrittää lohduttaa sanomalla, että se pikkuruinen telmii iloisena sisarustensa kanssa siellä, minne sen jätimme. Ihan samalla tavalla Mies lohduttaa yliajettujen vyötiäisten kohdalla: – Ne ovat uupuneet tienylityksestä niin, että ovat vain heittäytyneet hetkeksi kyljelleen lepäämään. Tietysti tiedän, että se ei ole totta, mutta kun ei asioille voi mitään, on helpompaa uskotella mukamaailmassa muunneltua totuutta.

Taos on hauska ja viehättävä vanha kaupunki putiikkeineen ja kahviloineen. Kaupungin keskustasta noin mailin pohjoiseen  sijaitsee Taos Pueblo, yli tuhat vuotta säilynyt tiwan kieltä puhuva yhteisö. Noin 4500 tiwan-kielistä ihmistä asuu yhä alueella. Entisöidyn kylän läpi virtaa puro/joki, jonka vesi on edelleen juomakelpoista ilman keittämistä. Satuin kaappaamaan jonkun turistiryhmän oppaalta tiedon, että veden juomakelpoisuus tarkistetaan kerran kuukaudessa. Nämä ammattiasiat tuntuvat tunkeutuvan tietoisuuteen ilman erillistä huomiointia.

Tänään olen miettinyt sitä, kuinka onnekas olen ollut saadessani kaksi tytärtä. Heidän olemassaolonsa on minulle suuri lohtu ja ilo. Tänään löysin molemmille hienot tuliaiset Pueblosta, hopeiset rannekorut a` 820$. Ne eivät totisesti olleet mitään turistikrääsää, vaan todelliset hopeasepän taideteokset paksuun hopeaan upotettuine, pastellinsävyisine mosaiikkipaloineen. Kerroin tytöille Whatsappissa näistä virtuaalituliaisista, ja vakuuttelin, että ajatus on tärkein. Taivaan manna jäi pajaansa, koska minulla ei yksinkertaisesti ollut niihin varaa.

Lähetin sisarelleni eilen viestin, kun ajoimme niin lohduttoman intiaaniköyhyyden läpi, että sitä ei tohtinut säällisyyden nimissä kuvata : – Kyllä on kamalaa katsottavaa täällä Apache-alueella olosuhteet, johon suuresti kunnioittamamme luopio (Nopsajalka) kaltaisineen on heimoveljensä suistanut.

Tänään sain siskoltani vastauksen: – Miltähän tuntuisi asua reservaatissa ja lukea vikkeläkinttuisen ystävämme oikeudentajusta? Setä Tuomon Tupa ei taida päästä uusintakierrokselle tässä elämässä.

Suuri ilo on myös sisko, jonka kanssa olen jakanut niin tavattoman paljon hyvää ja hyvin pahaa.

8.7.16

Taos oli kiva kokemus, ja pikkutiet Gallupiin asti ovat henkeäsalpaavat. Ajomatkaa kertyi tälle päivälle noin 270 mailia, ja aikaa se vei kaikkine pysähdyksineen ja pällistelyineen seitsemisen tuntia.

Olen pessyt nyt kasvoni myös Rio Grandessa. Vesi on ihanan viileää, rannalta hyppäsi veteen kaksi pullean sämpylän kokoista sammakkoa, ja ilmassa liiteli keltamustia, teelautasen kokoisia perhosia. Tien varrelta saattoi tilata studiokiertomatkoja, ja joen laskua varten oli kumivenehupia tarjolla. Halusin pysähtyä paikallisen viinitilallisen putiikissa, ja nyt meillä on tuliaisina rakkaille naapureille ja kotimme uskollisille huoltajille hyvää

newmeksikolaista valkoviiniä. Toisen pullollisen varasin viistorännän lohduksi kotiin, vaikka periaatteeni on, että viinejä en ulkomaanmatkoilta Suomeen raahaa. Nehän painavat kuin synti, ja Alkosta saa nykyään ihan hyvää juomaa melkein mistä maailmankolkasta tahansa.

Abiquiu Lake on 21 neliökilometrin kokoinen tekojärvi New Mexicon pohjoisosassa. Sitä ympäröi tuhansien värisävyjen ja muotojen kivimuodostelmat. Alueelta on löydetty 200 miljoonaa vuotta vanhoja fossiileja. Minä en ole mikään sanojen mestari kuvatessani luontoa, siksi tyydyn vain toteamaan, että silmäni eivät ole koskaan todistaneet mitään tällaista. Kaikki yritykseni kertoa näistä koko ihmiskuntaa suuremmista, ikiaikaisista perustuksista ovat väljähtäneitä hapuiluja.

Jälkikäteen kävi ilmi, että järvellä sijaitsi majoituspaikka Ghost Ranchilla. Oman mielenrauhan vuoksi en halunnut tietää paikan hintapolitiikkaa.

Hieman ennen Route 66:lle tultaessa halusin kuvata mielenkiintoisen muotoisia jättipaaseja. Vuorten, tai mitä nämä nyt sitten ovatkaan, kätköistä löytyy jokaisen kunnon satukirjan linnat, peikot, jättiläiset, hirviöt, maahiset, noidat ja muut oleellisimmat vaikuttajat. Näistä kuvattavista sojottimista olin löytänyt mielestäni peikkoja hattuineen. Ohitse ajoi stetsonpäinen herrasmies Heavy Dutyllaan, pysähtyi kohdallani, ja kysyi ystävällisesti: – Tiedättekö, Ma´am, miksi näitä kallioita kutsutaan? -??? – Keskimmäistä etenkin -??? – The Cock, Ma´am, The bii-ig, bii-ig Cock

– Todellakin! – Kaveri nosti kätensä stetsonin lieriin, nauroi ystävällisesti, ja toivotti hyvää päivänjatkoa.

Totta Mooses! Kun asioita katsoo satukirjojen ulkopuolelta, niin mikäpä muu se siinä sojottaakaan kuin kymmenien metrien korkuinen The Cock.

Mies valitsi majoituspaikaksi El Ranchon Gallupin alkumetreiltä. Hotellissa on majaillut aikoinaan mm. Ronald Reagan. Meillä on Rita Hayworth-huone. Jotenkin on vaikea taas siepata kultapölyä, sen verran epäystävällistä sakkia on talon henkilökunta. Johtuneeko siitä, että nämä sadat täällä majoittuvat, Euroopasta kotoisin olevat 66-turistit uhkuvat niin ylitsevuotavasti amerikkalaisuuttaan, että ihan hirvittää. Mies laski, että parkkipaikalla on ainakin kuusitoista avo-Mustangia. Jos kaikista niistä purkautuu kaksi punaiseksi paahtunutta skandinaavia amerikanlippuolkihatussaan solkkaamaan ihastustaan kirjautumistiskille, joka päivä, kuukausi toisensa perään, ehkä kylmäkiskoisuudelle löytyy sittenkin muutama puolustus. Pahinta kuitenkin hotellissa on se, että WiFi ei toimi, vaikka siitä on maksettu. Kävin asiasta valittamassa, ja kaikki mitä asialle tehtiin, on, että todettiin kaikkien muittenkin valittaneen asiasta. Ärsyttää.

9.7.16

Miehen toiveesta ajamme loppumatkan Route 66 pitkin. Eilisen Taos-Gallup-matkan nähtävyyksien jälkeen maisemat ovat hieman pitkästyttäviä. Toki eiliseenkin mahtui aakeetalaakeeta mailien pituisten suorien nimissä, mutta matkalla kuitenkin oli omat kohokohtansa. Totisesti Navajo-intiaanien huoltotien mutkattomuus on sekin tylsyydessään kokemus.

Route 66 on pitkälti turisteja varten. Joka soravuoren kupeesta nousee intiaaniputiikki samoine rihkamineen. Eipä siinä mitään, kuusi vuotta aikaisemmin, kun ajoimme ensimmäisen kerran kuuskutosen päästä päähän, olin itsekin niin intoa täynnä, että ainakin korvakorut tuli hankittua.

Kotiinpaluu alkaa pikkuhiljaa ahdistaa. Viistoräntä, pilkkihaalarit ja pimeys, niitä on vuosi vuodelta vaikeampi kestää. Ympyrät käyvät hyvin nopeasti uudelleen pieniksi, ja Suomen nykyinen hyvinvointivaltion alasajo kutistaa. Henkilökohtaiset murheet syöksevät muutamassa viikossa hyökyaallon tavoin nurkkaan, eikä ratkaisua tunnu löytyvän mihinkään. Työn ja alituisen ylikuormituksen ilo on vain joka kuukausi maksettu minimipalkka, eikä se vääryydentunto hellitä siitä, että tiedät tekeväsi yritykselle paljon suurempaa voittoa kuin mistä sinut palkitaan.

Seligman on pieni historiallinen kyläpahanen Arizonan takamailla. Yöpyminen täysin kunnostetussa Canyon Lodgessa on iloinen yllätys. Emme varanneet tätä yöpymistä etukäteen, vaan luotimme tuuriimme. Eikä paremmin olisi voinut käydä. Paikan omistaja on saksalainen herrasmies, joka kertoi tulleensa vuonna1988 Kaliforniaan, ja lähtöpäivää edeltävänä iltana hän oli päättänyt, ettei halua koskaan enää palata kotimaahansa. Aluksi hän oli asunut vuosia Kaliforniassa, sitten Washingtonin osavaltiossa, kunnes päätyi Arizonan Seligmaniin. Tähän paikkaan hän on mieltynyt niin, että ei enää muualle haikaile. Saimme toiseksi viimeisen vapaan huoneen. Sana hyvästä majoituksesta on kiirinyt niin, että loput huoneet on jo varattu vuosi aikaisemmin ruotsalaisille moottoripyöräturisteille. Nämä eurooppalaiset 66-kiertäjät ovat täällä vakituista kauraa, edellisessä yöpymispaikassa norjalaiseen turistiryhmään kuului 137 henkilöä.

Huoneen siisteys on taattua saksalaista pilkunviilausta. Ihanaa, että uskaltaa taas nukkua suu auki. Illallispaikaksi isäntämme suositteli saksalaista (kuinka ollakaan!) Lilo-ravintolaa. Ruoka oli ihan ok, mutta tilausten unohteleminen ja väärien ruoka-annosten saaminen vähän taittoi riemua.

Motellin ylätasanteella on oleskelutila. Mikäpä täällä on illan armeliaassa lämmössä ja raikkaassa vuorituulessa lueskella ja kirjoitella. En halua takaisin pimeyteen ja lohduttomuuteen. En.

10.7.16

 Saksalaisen kehuma aamupala ei paljon minua ilahduttanut: Kahvi oli hyvää, sitä ei käy moittiminen, mutta muu särvin, pelkkiä makeita leivoksia. Onneksi tarjolla oli myös hedelmiä, joten mahan saimme tankattua kutakuinkin asianmukaisesti päivää varten. Istuminen ei paljon kuluta, joten olemme ottaneet tavaksi syödä vain tukevan aamupalan ja illallisen.

Route 66 on rakennettu turisteille. Reittiin mahtuu kaikensorttista härpäkettä, jolle olen käynyt varsin kylmäkiskoiseksi. Jos voisin päättää, samoilisin Amerikkaa ympäri ja välttelisin kaikin tavoin turistirysiä. Kanjonit ja muut luonnonihmeet ovat asia erikseen, kukaan ihminen ei niitä ole rakentanut, mutta turistien valtaamat ”voi, kuinka ihanaa, näetkö tuon ja tuon 66-tuopin tai -sytkärin”-paikat vaihtaisin milloin vain puronvarsitaipaleeseen, aitoamerikkalaiseen pikkukaupunkiin tai autioon rantaan. Haluaisin olla enemmän tutustuja kuin massaturisti.

Museoista saa uutta tietoa yli tarpeiden. Pai-intiaanit yrittivät taistella hämmästyttävällä sinnikkyydellä oman luontouskontonsa puolesta, mutta joutuivat muutaman vuoden vastarinnan jälkeen antamaan periksi kristinuskon uholle. Ja taas kipristää se minullekin lapsena syötetty valhe, että intiaanit olivat oppimattomia, verenhimoisia tuhoajia, jotka kaikin tavoin pyrkivät asettumaan oikean Jumalan tahtoa vastaan. Eikö minunkaan yhteisössäni ollut yhtään epäilijää? Eikö jumalanmiehistä löytynyt yhtään, joka olisi sanonut: – Tämä on väärin ja sotii meidän kaikkia jumaliamme vastaan!

Kingmanin (AZ) museosta löytyi Steinbeckin Vihan Hedelmien lohduttomuutta, mutta myös sähkökäyttöisten ajoneuvojen museo, jossa oli härveleitä alkuaikojen golfkärryistä Utahin Bonnevillen suola-aavikkokiihdytyskilpailujen menijöihin.

Oatman (AZ) on pieni kultakuumeen aikainen kaupunki, nykyinen 66-rysä puhtaimmillaan. Aikaisemmalla kerralla olin varmastikin yhtä innoissani kaikesta näkemästäni kuin suurin osa kävijöistä nyt, mutta enää en jaksanut riemuita. Vapaana kaduilla käyskentelevät aasit ovat somia, nyt yhdellä tammalla oli pieni varsa, joka kaikesta saamastaan huomiosta välittämättä kävi hörppäämässä maitoa äitinsä lähteestä. Outmaniin tuleva reitti on huikea, se virvoittaa kaikki turismin aiheuttamat angstit. Viime kerrasta ylöskiipeämismatkalla ei muistaakseni ollut vielä suurta kaivosaluetta. Nyt on.

Ostin Outmanin hevoskauppapuolelta itselleni Pohjois- Dakotassa valmistetun vyön ja vanhimmalle tyttärelleni tuliaisiksi kauniit nahkajutut hänen hevoselleen. Koska en tiedä hevosista yhtään mitään, ostin remmit pelkän nahkatyön kauneuden perusteella. Olen parantumaton siinä, että en pysty pitämään lahjahankintojani salassa silloin, kun kuvittelen lahjan olevan saajalleen mieluinen. Niinpä lähetin heti majapaikassa kuvan tuliaisesta lapselleni. Vastaus oli masentava: Olin hankkinut kauluksen, joka kävi kidutusvälineestä. Sen avulla estettiin turhautunutta hevosta röhkimästä ilmaa sisuksiinsa. Hyvä puoli hankinnassani oli kuitenkin se, lisäsi tyttäreni, että vempain oli nyt poissa markkinoilta. Jätin kauniin nahkatyön hotellin roskikseen.

Intiaanit ovat keksineet keinot nylkeä osan riistäjistään perustamalla kasinoita. Hulppeat hotellihuoneet eivät maksa murjuisinta motellia enemmän. Erittäin tilavasta ja hyvin varustellusta yöpaikasta joutuu maksamaan viitisenkymmentä taalaa, ja tähän kuuluu tietenkin esteetön näköala Colorado-joelle (olen huuhtonut tällä matkalla kasvoni myös Colorado Riverin vedellä). Hinnoittelu perustuu siihen, että hotellivieraat jättävät kaikki liikenevät setelinsä kasinoon. Jätimme koneisiin 50 taalaa, joten oikeasti yöpyminen maksoi 100 taalaa. Syömingit päälle. Toki on mainittava, että illallinen oli laadukkain tällä matkalla. Täällä Laughlinissa (NA) olemme yöpyneet aikaisemminkin kuusi vuotta sitten juuri hinta-laatusuhteen takia. Kasinohotelleja täällä piisaa mistä valita.

11.7.16

Ennen Amboyta (CA) kymmenien mailien matkalla 66-ajajat ovat perinteisesti jättäneet kädenjälkensä tievallin kivikkoon. Tämä lienee ekologisin tapa merkitä luontoon olemassaolonsa nimimerkit, sillä ei liene luontoäidin maidon ehtymisen kannalta mitään merkitystä. Kuusi vuotta sitten pidin tulikuumien kivien siirtelemistä käärmeryteikössä hölmönä, jopa naurettavana, nyt ajattelen ihmisen kädenjäljen häviämistä luonnon kaikkivoivan mahdin edessä lohdullisena. Luonto palauttaa kivet ihmisen jäljiltä takaisin omaan meidän näkemyksemme mukaiseen epäjärjestykseen, mahdollisesti seuraavan kuuden vuoden aikana tulvavedet ovat huuhtoneet vallitkin pois.

Kahvila Bagdad avasi turistinsilmäni lopullisesti. Aikaisempi emäntä on siirtynyt ilmeisesti syrjään, nykyinen emäntä oli täysin kyllästynyt innokkaisiin kamerankantajiin, eikä hän totisesti enää jaksanut teeskennellä ystävällisyyttä. Rahavirta on ehtymätön niin kauan kuin 66 kiinnostaa, miksi pinnistellä?

Barstow (CA) on kaupunki, jossa olemme olleet neljä kertaa; kerran käyneet muuten vain ja kolme kertaa yöpyneet samaisessa Motel 66:ssa. Mies aivan erityisesti pitää tästä paikasta. Halpa, siisti ja sopivan matkan päässä ennen Los Angelesia. Ulkona on hauska istua yömyöhään pehmeässä lämmössä, särpiä olutta ja kirjoittaa tai lueskella.

Kaupunki sinällään on aivan hirveä. Kaduilla vaeltaa mitä merkillisimpiä hiippareita. Otin kuvia Miehestä saman muraalin kohdalla kuin joka vuosi aikaisemminkin. Paikalle tuli vanhempi herra taluttaen koiraansa. Miehen t-paita, jossa lukee Cuba Siempre (hankittu aikaisemmalta Kuuban matkaltamme) oli herättänyt huomion, ja koiramies kysyi, mistä olimme kotoisin. Kun kerroimme olevamme Suomesta, koiramies sanoi vihaiseen sävyyn, että eikö Mies ymmärrä, että voi tulla ammutuksi täällä pelkän paidan vuoksi. Koiramies kuitenkin leppyi pian ja halusi osoittaa tietävänsä Sibeliuksen pehmeän musiikin, Hänellä ei missään tapauksessa ollut mitään suomalaisia, toisin kuin paskapolakkeja ja englantilaisia sergeant pepper-vinguttajia vastaan.Tiukka kaveri.

Kotiinpaluu ahdistaa.

12.7.16

 Mies on ihan paras tietämäni rattimies. Muodonmuutos liian lyhyet turvavälit jättävästä suomalaiskaaharista amerikkalaisen ajokulttuurin imeneeseen liikenneneroon on käsittämätön. Tämä on ensimmäinen matkoistamme, jolloin en ole ajanut tuumaakaan. Yleisen rauhan ja turvallisuuden nimissä parempi ajakoon.

Muistan ensimmäisen kerran vuosia takaperin, kun pohdimme. mitä Car poolit tarkoittavat. Tänään Los Angelesiin saapuessa käytimme jo näitä rivakoita kaistoja kuin vanhat tekijät. Car pool on kaista moottoritiellä, jota saa käyttää vain ajoneuvo, jossa on vähintään kaksi matkustajaa. Väärinkäytöksestä voi saada minimissään viidensadan taalan sakon.

Jätimme hyvästit hopeiselle Dodgellemme. Ketterä peli, hyvä kiihtymään – näin on Mies arvionsa asettanut. Auton jättömaksun suhteen meillä on suuria epäselvyyksiä, joita olen yrittänyt oikoa Rentalcarsista pitkin matkaa. Yllättäen viidensadan jättömaksun ja muutaman sadan lisävakuutuksen loppuhinta olisi 1998 taalaa. Jos joku kuvittelee kielitaitonsa hyvälle tasolle, kannattaa testata sitä näiden vakuutusmaksujen oikomisessa. Yllätys voi olla ikävään suuntaan melkoinen.

Queen Mary on muistaakseni laiva, jolla isoisäni, suomalaisseurakunnan lähettiläs palasi Suomeen. Tuntuu jotenkin hyytävältä majoittua samoihin tiloihin näiksi kahdeksi viimeiseksi yöksi.

Laivalla on oma, hieno historiansa, mutta kieltämättä me shortsipukuiset vaeltajat murennamme suuresti entisaikojen loistoa.

Titanic-elokuva on pitkälti kuvattu täällä. Todella monessa muussakin elokuvassa Queen Maryä on käytetty tapahtumien näyttämönä. Laivan etukansi on aidattu ja suljettu. Voin kuvitella, kuinka turisteja heilahtelisi laidan yli heidän yrittäessään ottaa selfieitä Titanicin rakastavaisten jalanjäljissä.

Minulla on vahva tunne, että entisen elämän pyörittäminen loman jälkeen ei onnistu.

13.7.16

 Viimeinen kokonainen päivä Amerikassa. Ahdistaa niin. Jos laitan Kenon vetämään, se kertoo ahdistukseni saavuttaneen maksimaaliset mittasuhteet.

 

Long Beach Los Angelesissa ei ole köyhien asuinpaikkoja. Sen sijaan hiekkarannalla, ainakin tänään, vietti aikaansa varsin tavallista sakkia. Matka Queen Maryltä katinkultaa välkkyvälle rannalle on kolme kilometriä. Rivakka tuuli sai ilman tuntumaan välillä jopa viileältä, joten niinhän siinä taas kävi, että kasvojen iho punoittaa rajusti.

Kyllä näiden hannuhanhien kelpaa. Lämmintä, valoa, tuulta ja aurinkoa. Viestit Suomesta ovat olleet lohduttomia. Vettä ja kylmää riittää, katselipa sääkarttaa mistä kulmalta Suomea tahansa.

Niin uupunut olin, että juttu jäi kesken, koska silmät painuivat väkisin kiinni. Queen Maryn hytin ikkunat ovat auki merelle, joten ensimmäisen kerran kuukauteen raitis ulkoilma tulvehti yöllä huoneeseen. Painajaisia ei voi välttää silloin, kun alitajunta yrittää saada maailmaa jälleen tasapainoon.

14.7.16

 Tämä päivä on ollut epäonnistunut heti alkujaan. Aamu-unet jäivät vähiin, eikä Kenosta ole tullut voittoja. Rentalcars ilmoitti vihdoin lisäveloituksensa summan, joka olikin huikeat 1990 taalaa. Auto maksoi siis kokonaisuudessaan yli 3000 euroa! Laitoin samoin tein selvityspyynnön menemään. Rahaa on muutoinkin mennyt enemmän kuin aikaisempina vuosina, joka johtuu pitkälti euron surkeasta kurssista dollariin nähden.

Taksi tuli tilauksesta n. kolme tuntia aikaisemmin kuin lentomme Chicagoon oli lähtevä. Kun palautimme auton lentokentälle, taksimatkaan kului puoli tuntia, joten eipä sitä tullut arvanneeksi, että kambodjalainen vanha maanpetturi saisi mersunsa matelemaan samaa matkaa lähes kahden tunnin ajan. Ruuhkaa toki oli, mutta sellaisella ajotavalla, että pidetään itsepintaisesti koko matkan sama kaista, ei koskaan voi saapua ajoissa mihinkään. Ikään kuin loppuhuipentumaksi kuski ajoi Deltan liittymästä, vaikka Mies oli painottanut kolmeen eri kertaan terminaalin olevan American Airlines. Tällainen virhe oli kohtalokas, koska ruuhkan vuoksi takaisin kiertäminen olisi vienyt liikaa aikaa. Mies menetti hermojensa hallinnan, huusi ja kiroili, ja päätimme yrittää pelastaa sen, mitä pelastettavissa oli, kävelemällä. Ymmärrän raivon siinä mielessä, että taksikuski oli vakuuttanut aikaa olevan rutkasti ylimääräistä.

Juoksimme terminaalista toiseen, hiki virtasi ja matka oli pitkä. Kun saavuimme portille saadaksemme boarding passit, meille ilmoitettiin, että kyllähän me pahoittelemme, mutta kun se ei enää käy, niin ei käy. Mutta voimme tulla sen verran vastaan, että myymme seuraavaan, puolentoista tunnin päästä lähtevään koneeseen teille paikat vähäisestä 150 taalan lisähinnasta. Ja juu, Helsingin koneeseen ehtii tästäkin tosi hyvin.

Ostimme liput ja kirjauduimme sisään. Matkalaukut saimme lähtemään suoraan Helsinkiin. Yllätys oli suuri kun saavuimme odotustilaan: koneeseen lastautuminen oli juuri alkanut, siis juuri siihen koneeseen, johon meillä oli alkuperäiset liput. Miestä kiehutti, ja hän kävi kysymässä alkuperäisiä paikkojamme. No mutta voi voi, ne on jo ehditty myydä edelleen, mutta onneksi teillä on hyvät liput seuraavaan lentoon, näinhän teidän odotusaikanne ei sitten ole niin pitkä Chicagossa.

Uudessa koneessa paikkamme olivat koneen viimeisessä penkkirivissä, mutta saimme etuoikeuden ottaa lentolaukkumme sisään, koska meillä oli jatkolento. Muut ö-ryhmän matkustajista joutuivat luovuttamaan kapsäkkinsä ruuman puolelle.

Lento oli ihan ajoissa Chicagossa. Jouduimme kuitenkin vaihtamaan terminaalia, joten varmuuden vakuudeksi juoksimme koko kävelymatkan. Mutta kuinkas kävikään. Finnairin tiskin tädit olivat lähteneet nukkumaan, emmekä siis saaneet boarding passejamme. Mies kiroili ja saimme ohjeen mennä Main Deskille kyselemään, josko siellä voitaisiin asialle jotain. Meitä samassa koneessa tulleita jatkolentolaisia oli muitakin. Mutta voih, emme voi asialle valitettavasti mitään, vapautuneet paikat on myyty edelleen, nytkin halukkaita oli 28 jonossa. Mies raivosi, ja minä rupesin itkemään. Emme olleet syöneet sitten aamupalan, kello oli yhdeksän illalla (lennon piti olla kymmeneltä), eikä jatkosta ollut mitään tietoa. Seuraava lento lähtisi tasan vuorokausi myöhemmin, mutta ainut mitä voimme tehdä, on että menette American Airlinesin tiskille, ja yritätte saada voucherit johonkin hotelliin.

American Airlinesin tiskillä mikään ei sujunut. Saimme kuitenkin heti lohtupaketit, jotka sisälsivät hammasharjat, kammat ja sen sellaiset, mutta muu palvelu ei sujunut. Takana seisoi mies, jonka matkalaukku oli hävinnyt. Hän epäili, että sen oli vienyt joku ammattilainen, joita notkuu kaikkien American Airlinesien matkalaukkuhihnoilla. Kaveri oli menettänyt tuhansien taalojen työkalut, autonsa ja kotinsa avaimet, ja tilalle saanut käsien levittelyä, huomisia soittoja takaisin ja vihaisen vaimon, joka odotti ulkona. Kaveri halusi paikalle jonkun isomman viskaalin vastaamaan menetyksestään. Hän sanoi vielä, että lentoyhtiön pitää olla se, joka asian selvittää, eikä hänen itsensä. Voitte soittaa huomenna uudelleen. Kaveri kävi tosi kuumana. Hän sanoi, että hänen täytyy olla huomenna töissä niiden kirottujen, kadotettujen työkalujen kanssa eikä soittelemassa yhtään millekään selvitysosastolle. Mutta voih, emme voi valitettavasti asialle mitään.

Paikalla oli toinenkin muista erottuva tapaus. Hänen matkalaukkunsa oli revitty auki, ja koko laukun sisältö oli kateissa. Matkalaukku irvisteli rujona tiskin sivulla.

Myöhästyimme viimekin vuonna kotilennolta, koska Miamin lento New Yorkiin oli teknisen vian vuoksi kuutisen tuntia myöhässä. Lentoyhtiö oli silloinkin American Airlines. Koska kyseessä oli tekninen vika, saimme voucherit hotellihuoneeseen ja kahteen kämäseen mättö- ja aamupalaan. Nyt emme saaneet kuin puolikkaan korvauksen halvimpaan Motelli 6:een, jonne jouduimme itse maksamaan taksimatkat. Ruokaan emme olleet oikeutettuja, joten jouduimme turvautumaan läheisen Denny´sin tarjoomuksiin. Asioiden selvitys oli kestänyt niin, että kello kävi yökolmea. Söimme siis suosiolla aamupalan.

Mies soitti Finnairille, josta kerrottiin heti, että ongelma on American Airlinesin. Mies soitti American Airlinesille, josta luvattiin lähettää liput sähköpostilla kymmenen minuutin kuluessa. Mies kävi hiilenä, kiroili ja raivosi. Tunnelma ei ollut kovin otollinen nukkumiselle, joten kello seitsemään mennessä unisaldoni oli noin tunti. Aamulla Mies raivosi edelleen. Olin kuulemma helvetin välinpitämätön tilanteesta, mutta hän oli haluton jäämään Motelli 6:een seuraaviksi viikoiksi, ja jos kerran olin sitä mieltä, että asia voidaan hoitaa kentällä iltakymmeneen mennessä, niin siitä vaan, hoida homma. Soitin American Airlinesille, josta nyt lippuvarausvahvistus luvattiin lähettää parissa minuutissa, niin kuin tapahtuikin. Mutta tämä ei rauhoittanut Miestä. Lähdimme yhdeksän aikoihin lentokentälle, jossa saimme paperivahvistuksen lippunumeroista. Näillä lipuilla sitten saisimme myöhemmin boarding passit. Mies hermoili edelleen (ymmärrän kyllä, hänen on lähdettävä heti sunnuntaina työmatkalle Kalajoelle), ja hän sanoi olevansa varma poispääsystä vasta, kun lopulliset paikkaliput olisivat kädessä. Ne saatiin neljän jälkeen. Siitä sitten ei enää ollutkaan kuin kuusi tuntia koneen lähtöön. Minua ahdistaa, kun minulle huudetaan ilman syytä.

Jos joku ei ole notkunut yhtätoista tuntia lentokentällä, se ei tiedä matkustamisesta yhtään mitään. Siinä ei paljon lohduta se, että matkapäiviä kertyy yksi ylimääräinen.

Lento ylimääräisillä ö-paikoilla vessan seinää vasten olevassa tuolirivissä on juuri niin piinaava kuin se aina on, jos ylimääräistä jalkatilaa ei ole. Edessäistuva vetäisee tietenkin selkänojansa ääriviritykseen heti matkan alusta lähtien, joten matkustaminen käy ihan fyysisestikin tuskalliseksi. Yhdeksän tuntia pakattuna liian pieneen tilaan tuntuu kohtuuttomalta. Mutta kaikella on hintansa.

JK. Rentalcars palautti liikaa perityt rahat muutaman kuukauden kuluttua matkasta.