RISTI SEINÄLLÄ

Viikko takaperin maanantaina mieheni tytär kertoi Kotkan Lyseolla kiertäneestä pommihuhusta ja tyttöjen vessan seinälle raapustetusta päivämäärästä ja rististä sen alla. Keskustelimme asiasta kukin luonteittemme mukaisesti, kuitenkin erittäin vilkkaasti ja äänekkäästi. Lopputuloksena totesimme, että lisähysterian lietsomisen sijasta jokainen voi koulussa selvittää huhun todenperäisyyden ihan itse, kun liikkeellepanijakin on kaikkien tiedossa.

Yöllä en saanut nukutuksi. Tiistaina minua suututti ja keskiviikkona suututti vielä enemmän. Vasta torstaina pystyin raivoltani muotoilemaan muutaman järkevältä vaikuttavan tavun päässäni, mutta kesti perjantaihin ennen kuin kykenin kanavoimaan ärtymykseni suunnan lopullisesti.

Kun ensimmäinen lapseni oli alle kouluikäinen, luin Suomen Shakki-lehdestä shakkiopettajasta, Laszlo Polgarista, joka ilmoitti jotenkin näin: ” Tuokaa minulle kuka tahansa normaaliälyinen lapsi, ja minä teen hänestä neron”. Eipä hän tietenkään etsinyt lehti-ilmoituksen kautta opetettavia, hän vain kertoi tavallisista tyttäristään, joille oli aikonut hankkia jonkin alan erityisosaamisen. Polgarin sisaruksista lienevät useimmat kuulleetkin, isä-Lazlo valmensi kolme tytärtään shakkimaailman terävimpään kärkeen varsin miehisenä pysyneen lajin huippujen ällistykseksi.

Voi olla, että romantisoin Polgarin opetusmetodeja, mutta muistelen hänen painottaneen lapsen omaa kiinnostusta, itsehillinnän opettelua ja aikuisen kiinnostusta sitä kohtaan, mitä lapsi tekee. Muistan jutun siksi, että huomasin olleeni täsmälleen samoilla linjoilla omien lasteni kanssa. Eikä minun ollut tarvinnut opiskella tuosta mitään tietääkseni, että lasta kuuluu kasvattaa juuri noin. Ei tarvinnut kuin kuunnella itseään: jos jostakin tuli lapsen kanssa huono omatunto, silloin tiesi toimivansa väärin. Niin äärimmäisen yksinkertaista lapsen kasvattaminen on.

Omista tyttäristämme ei tullut shakin suurmestareita, koska heidän kiinnostuksensa kohteet olivat muilla aloilla. Mutta yhteiskuntakelpoisia heistä tuli, ja siihen pitäisi jokaisen vanhemman pyrkiä. Yksinkertaisella kasvatusmenetelmälläni ja olemalla luotettava saavutin sen, että olen aina voinut luottaa lapsiini. Kyllä he ovat virheitä ja tyhmyyksiä tehneet, tietenkin, mutta rajansa silläkin. Koskaan, ei ikinä, kumpikaan heistä olisi laittanut alkuun perättömiä pommihuhuja, uhkauksia saatikka toteutuksia. Jos on kasvattajana toiminut huonoa omaatuntoa välttäen, voi olla varma.

Koskaan ei tietenkään saa ääneen sanoa, että on lapselleen paras äiti tai isä. Ei, se herättää suunnatonta vihaa, sillä vain rahalla saatavaa on lupa kehua. Rahan haalimisen lomassa muistetaan valitella huonoa omaatuntoa, kun lapsille tahtoo jäädä niin vähän aikaa, ikään kuin myöntäminen olisi hyväksytty puolustus ja synninpäästö. Olen kuullut ihan oikeasti vanhempien puhuvan laatuajasta, traagisimmasta ajankäyttöohjelmasta lapsen kannalta. Sillä ei ole mitään tekemistä lapsen suotuisan kehityksen kanssa. Lapsi on lapsi ja nuori on nuori, eivät he ikäkausiaan voi pidätellä ja odotella aikaa, joka sopisi vanhemmille paremmin.

Jos tässä yksinhuoltajien maassa oikeasti haluttaisiin puuttua lasten ja nuorten pahoinvointiin, ruvettaisiin puhumaan vahvoin painotuksin vastuusta. Korostettaisiin joka ikisen isän ja äidin vastuuta omasta jälkeläisestään, eikä suljettaisi silmiä naapurin kymmenvuotiaan kaljoittelultakaan. Se, että vanhemmilla ei ole enää niin huisin kivaa kuin suhteen alussa, ei saisi riittää eron syyksi, jos yksinhuoltajuudesta seuraa jaksamisongelmia. Lapset eivät ole mitään aikuisten maailman mitättömiä sivustaseuraajia, vaan perheen herkimmät tuntosarvet. Kun tuntosarvia liikaa kuormitetaan, ne helähtävät poikki. Seurauksista luetaan lehdistä, mutta yhteyttä huonoon omaantuntoon ei haluta nähdä.