Blöjor och piskning

Vaippa-Tynkkysestä vaikuttuneena pyrin omalta osaltani ruoskimaan kielikeskustelua edes piirun verran asiapolulle. Persut ryöpyttävät tunteita äärestä laitaan niin, että varsinainen asia kiehuu aina reunojen yli. Toivoa sopii, että todelliset ratkaisut tehdään asiaperustein.

Yli 60 % suomalaisista haluaisi ruotsin opiskelun vapaaehtoiseksi (Yle2015). Neljä viidestä peruskoulun päättäneestä on opiskellut vain englantia ja ruotsia, vaikka mahdollisuus kolmannen kielen opiskeluun olisi ollut. Näistä yhdeksän kymmenestä on valinnut ensimmäiseksi vieraaksi kielekseen englannin, tällöin ruotsi on ollut pakollinen toinen kieli. Kysyttäessä, miksi vain englanti ja ruotsi, osa oppilaista ilmoittaa haluttomuutensa opiskella enempää kuin kahta kieltä, osa vetoaa valinnan suppeuteen.

Muissa pohjoismaissa englanti on pakollinen, ensimmäinen vieras kieli. Ruotsissa ja Norjassa opiskelluin toinen vieras kieli on espanja, Tanskassa saksa ja Islannissa tanska (pakollinen). Ahvenanmaalla englanti on pakollinen A1-kieli, joten suomea opiskellaan A2-kielenä vapaavalintaisesti ranskan, saksan ja espanjan rinnalla.

Yhden vieraan kielen opiskelusta alakoulussa on tullut pakollista jokaisessa Euroopan maassa paitsi Irlannissa. Opiskelluin kieli oli kaikilla koulutusasteilla englanti.

Englantia on siis hyvä osata, koska kaikkialla muuallakin EU:ssa sitä osataan. Se ei ole se kielitaitoamme suppeuttava osio. Mutta mihin tarvitsemme ruotsin kieltä kilpailussa osuuksistamme muualla maailmassa? Etulyöntiasema on niillä mailla, joissa luetaan englannin lisäksi toista valtakieltä, kuten espanjaa. On tuhlausta tapella, tarvitsemmeko siltakieltä kyetäksemme oppimaan espanjaa, tai onko ruotsin kieli välttämätön suomalaisuuden ymmärtämiseksi. Tarvitsemme kilpailunäkökulman ja yksimielisyyden siitä, että kieltenopiskelu on etuoikeus, jossa parhaat tulokset saavutetaan mieluisilla valinnoilla.

NÅGRA ORD FÖR JULI MÅNADEN

On olemassa aiheita, joista ei ole sopivaa puhua. Nämä aiheet kuohuttavat julkisissa keskusteluissa säännöllisin väliajoin, synnyttävät kiihkeitäkin kannanottoja, mutta pian ne taas vaiennetaan jonkin ryhmittymän etujen vaarantumisen vuoksi taustalle. Yksi vakioaiheista on ruotsin kielen asema Suomessa.

Väitän, että perisynti-ajatus ei ole hullumpi oivallus. Kolmanteen ja neljänteen polveen asti yltää moni kansallinen vinksahdus, miksi ei sitten huono itsetunto ja vääränlainen nöyryys. Kun suomalaiset ovat olleet lähihistorian aikana niin useasti piikarengin asemassa, ei hienoksi väitettyjä asioita pystytä vieläkään kyseenalaistamaan. Kun suomenruotsalaiset ovat totutusti edustaneet korkeampaa kulttuuria, rikkaimpia sukuja ja Sibelius-Akatemian kiintiöopiskelupaikkoja, ei ole ollut soveliasta mennä epäilemään, että ruotsin kieli ei olisikaan meille suomenkielisille mikään rikkaus, vaan kansallisesti mitä köyhdyttävin tekijä. Enkä minä puhu kulttuurillisista rikkauksista, niihin me yllämme kaikilla lisäkielillä yhtälailla, niin ruotsilla, saamella kuin uusilla maahan tulleilla kielilläkin. Minä puhun rahasta ja kilpailukyvystä.

Viime vuosisadan alun suomenmielisessä hurmoksessa Mohellista tuli Mannerkorpi. Eipä se paljon muuttanut suvussa vaa’an kieltä suomalaisuuden puolelle. Ruotsinkieltä pidettiin yhä sivistyksen kielenä, vaikka Eino Leinon ja Juhani Ahon nimeen suomenkielen rikkautta julistettiin. Minun kouluaikoihini kun oli edetty, Lieksan perukoilla ei svenskaa taalattu eikä kylteistä ruotsin sanoja tavailtu. Mutta pisimpänä kielenä sitä luettiin, jotta me suomalaisuuttamme heikkolahjaiset saisimme sillan, jonka avulla muiden anglosaksisten kielien opiskelu onnistuisi. Eihän se tietenkään ilman apukieltä olisi suomalaiselta onnistunut.

Lapsuudessa käydyt Folkhälsanin tenavakerhot ja ruotsinkieliset leikkikaverit Kemiössä takasivat tyttärilleni kielipohjan harrastuneisuuden pohjalta. Voi olla, että molemmat olisivat valinneet ruotsin kielen koulussa, vaikka se ei pakollista olisi ollutkaan. Helppoa ja hauskaa opiskelua, mutta kielen käyttötarve yhä vain antaa odottaa itseään.

Millä tällaista umpivanhoillista tyhjäkäyntiä voidaan perustella? Eihän millään maalla luulisi nykymaailmassa olevan varaa käyttää nuorten aivoja turhan opiskeluun, kun talous huutaa kansainvälisyyttä ja suurten kielien, espanjan, kiinan ja venäjän hallinta on kaupankäynnin tuleva valtti.  Mutta vellokaamme vain tunnekuohujen ja ruotsinkielisen vähemmistön ohjaamissa keskusteluissa.  Kun täyspäinen suomenkielinen joikaa helsvenskien mukana pakkoruotsin tärkeyttä, painetaan se olennaisin vaihtoehto hiljaiseksi: ruotsin voisi ottaa valinnaiskieleksi, vaikka pakko poistettaisiin. Silloin sen valitsisi sellainen, joka uskoisi siitä myöhemmin hyötyvänsä.