Ea Mannerkorpi, ea.mannerkorpi@hotmail.com

Kiitoksen aika

Laskeskelin, että olen kirjoittanut tähän lehteen tälle paikalle kymmenisen vuotta, eli pitkälti toistasataa kolumnia. Aloittaessani kirjoitin toimihenkilöunionilaisena, sittemmin prolaisena luottamusmiehenä. Näköalapaikkani työelämän suhteen on laajentunut tänä aikana luottamustehtävien myötä, ja yhä eteeni avautuu uusia haasteita. Viime torstaina aloitin minulle ensimmäiset sopimusalani työehtosopimusneuvottelut.

Olen aina arvostanut paikkaani kolumnistina. Mielestäni sille, joka tällaisen mahdollisuuden saa, kuuluu täyttää paikkansa vaikuttajana. En pysty muuttumaan turvallisen tylsäksi kirjoittajaksi ja jatkamaan tyylillä: Kassajonossa edelleni pyrki keski-ikäinen mies. Hetken suuttumuksen jälkeen osoitin paikkaa edelläni, ja pyysin ystävällisesti hymyillen miestä siirtymään tilalleni: ”Ole hyvä, minä joudan kyllä odottamaan”. Olin voittanut itseni, ja tunsin siitä iloa vielä illalla nukkumaan käydessänikin. – Näitä positiiviseen elämään patistelijoita riittää ilman minuakin.

Juu, ei. En jaksa lukea tylsää kirjaa, koska kirjallisuus tarjoaa niin paljon mielenkiintoista lukemista, että satakaan ihmisikää ei niihin riitä. Tylsää kolumnia en jaksa alkulauseita pidemmälle. Jos kirjoittajalla ei ole uskallusta laittaa itseään peliin, miksi hukkaisin sellaiseen aikaani.

Mielenkiintoisen kirjoituksen kanssa ei tarvitse olla yhtä mieltä. Uudet, hyvin perustellut näkökulmat edustavat minulle taivasten mannaa, vaikka ne huuhtoisivat raivona ylitseni. Samaa mieltä ollessani innostun sanallisesta rikkaudesta: Miten se osaakin tuon ilmaista noin!

En koskaan voisi kirjoittaa ihmisyyttä ja inhimillisyyttä vastaan. Niitä, jotka osoittavat luomakunnan herruuttaan rikkomalla jakamatonta ihmisarvoa kohtaan, tulen sivaltamaan teroitetulla kynällä edelleen. Pöytälaatikkoon en jatkossakaan aio juttujani kirjoittaa, joten kanava vain muuttuu. Aika aikaansa kutakin.

Vilpitön kiitos kaikille lukijoilleni.

Kirjoittaja on prolainen luottamusmies

Ea Mannerkorpi, ea.mannerkorpi@hotmail.com

Sen tietää vain, yksin suomalainen

Herkistelläänpä hetki vielä satavuotiaan itsenäisyytemme tiimoilta. Tässä tulee sananen kansakuntamme sivistyksen tasosta.

Meillä on viime vuosina jouduttu runsaasti torjumaan hyökkäyksiä arvojamme vastaan, sellaisia hyökkäyksiä, jotka on pyritty naamioimaan ihmisyyden ja hyveellisyyden kaapuun. ”Kiitos 1939–1945”-paidat ja raskaat leijonakorut polkivat kantajiensa tekopyhyydellä suomalaisten ylpeyden aiheet vuosiksi eteenpäin lokaan, mutta peruspyrkimys oikeudentajun ja lähimmäisenrakkauden suistamiseen ei onnistunut. Edesmenneen äitini sanoin: ”Onneksi isäsi ei tarvinnut tuota häpeää nähdä.” Äitini toimi kiitosvuosina pikkulottana, ja isäni joutui rintamalle kesken lukiovuosiensa.

Pieni, mutta äänekäs vähemmistö, jonka yhteenlaskettu aivokapasiteetti mahtuu yhden fasaanin pääkoppaan, ei lannistu. Viime päivinä on uutisoitu oikeuden päätöksellä lakkautetun natsijärjestön, Pohjoismaisen vastarintaliikkeen, hyökkäyksistä Sotaveteraaniliiton kimppuun. Kiitosta jaetaan siis nyt konkretian keinoin.

Mutta omaksuuko itsenäinen Suomi idiotismin uskonnokseen? Ajatelkaa, olisiko meillä mahdollista, että nykyinen tai tuleva presidentti haukkuisi naistoimittajaa vähä-älyiseksi ja vertavuotavaksi vain, koska hän on eri mieltä. Voisiko presidenttimme kerskailla kourivansa naisia pillusta? Näillä sanoilla ja julkisesti, kuten Yhdysvaltojen presidentti? Voisiko presidenttimme antaa henkilökohtaisen tukensa valittavalle poliitikolle, joka on sekaantunut lapsiin?

Ei tietenkään voisi, koska olemme edelleen sivistysvaltio, eikä sitä muuksi pysty sinnikkäinkään ihmisvihaaja muuttamaan kuin marginaalissa. Meillä on toki omat ongelmamme, jotka Perussuomalaiset uskotteli korjaavansa joulupukinkontistaan, mutta nyt kun pukinparta on livennyt rinnuksille ja kontista kääriytyneet lahjat ovat paljastuneet piiskoiksi, kilteimmätkin silkohapset ovat menettäneet uskonsa politiikan joulupukkiin. Suomalaisuus ei kaadu muutamaan erehdykseen, sillä jokaista erehdystä seuraa arviointi. Uuden suunnan määrää kansalaisten sielunsivistys, ja sitä meillä on vielä riittämiin.

Kirjoittaja on prolainen luottamusmies

Nuoren naisen itkusta ryvettyneet kasvot ja Iltalehden lukijan kertomus 12.8.17: ”Lapseni oli kuollut, mutta minua kohdeltiin kuin flunssapotilasta”. 15.8.17 Iltalehti otsikoi: Kätilöt uupuvat työtaakkansa alle – ”syödä ei ehdi, juoda ei uskalla”.

Suomessa yhden vuoden aikana tapahtuu noin 10 000 keskenmenoa. Keskenmeno on yksi luonnon omista tavoista poistaa elinkelvoton yksilö. Muitakin syitä on, mutta tämä totuus on pidettävä mielessä, kun puhutaan menetyksistä. Silti kenenkään surua ei tule väheksyä.

Kaikesta sattuneesta huolimatta katson olleeni hoidon suhteen yksi maailman etuoikeutetuista, kun hieman ennen laskettua aikaa tyttäreni kuoli kohtuun. Asuin Kemiössä, joten seuraavana aamuna matkasin Turkuun ultraäänikokeeseen. Ylimääräisenä kuvattavana sain odottaa vuoroani iltapäivään asti, koska ”lapset eivät yleensä kuole kohtuun”. No, tämä lapsi kuoli. Olin syyntakeettomassa tilassa, kun lupasin sikiökudoksen Alzheimer-tutkimuksen alttarille. Punkteerauksessa harjoitteleva lääkäri totesi lapsen pään litistyneen, johon opastava lääkäri ojensi kuvauskohteen olevan takapuoli. Olin lapsineni kiinnostava, tiedettä edistävä tapaus.

Synnytyksen käynnistystä yritettiin seuraavana päivänä. Sitä yritettiin vielä viisi kertaa viiden viikon aikana, väliajat olin kotona. Lopulta lapsivesi oli haihtunut niin, että lapsen muodon saattoi nähdä vatsapeitteen läpi. Viimeisellä käynnistyskerralla jouduin lapsen sydänäänikuunteluun, koska ”kaikki synnyttämään tulevat käyvät kuuntelun läpi”.

Aikaisempi lapseni syntyi sektiolla, joten viimeisen ja rajuimman käynnistyksen takia minulle oli varattu leikkaussali. Sitä ei tarvittu kuolemankieliä soittelevasta tapahtumasta huolimatta. Lapseni todettiin terveeksi ja hyvin kehittyneeksi. Fetus mortus, syy tuntematon.

Kaikki oman elämänsä marttyyrit, lopettakaa iltalehtien palstoilla ruikuttaminen, ja nouskaa kapinaan sairaanhoitajien jaksamisen puolesta. Ammattikunta ei ole itsestäänselvyys, ja rääkätystä on harvoin surun jakajaksi.

Kilpailukykysopimus, Kiky oli ammattiyhdistysliikkeen osoitus siitä, kuinka päätöksiä tehdään jäsenistön etua ja tahtoa kuulematta. Yksi hieno mielenosoitus Helsingissä ei riittänyt liittoneuvottelijoita oivaltamaan, mitä mieltä suuri osa mielenosoittajista oli: palkanalennuksiin ja heikennyksiin ei suostuta, ei niin heppoisilla perusteilla kuin Suomen oikeistohallitus esitti. Kilpailukykysopimuksen myötä alkoivat liittojen selittelyt pakkolakien torjumisesta, vaikka todennäköisesti pakkolait olisivat kaatuneet kuten Soteuudistus, perustuslaillisiin esteisiin. Palkanalennuksesta, sillä sitähän tämä ilmaistyön tekeminen tarkoittaa, vaietaan. Jos tulevalla liittokierroksella uhotaan muutaman prosentin palkankorotuksista, ja samalla hyväksytään nykyisen työajan pidennyksen jatkuminen, palkankorotus on nolla, eikä jo tehdyistä ilmaistunneista tule korvausta. Liittojen jäsenet pohtivat silloin, että joku tässä ei taas ihan täsmännyt. Ja liitot pohtivat, miten jäsenmäärät saataisiin ylös.

Eikä ay-liike ole ainoa alaston keisari. Työväenliike teki jotain sellaista, josta pesen ehdottomasti käteni (uskoen silti, että asioita muutetaan sisältä käsin). Eduskunnassa sosialidemokraatit muutamaa suoraselkäistä lukuun ottamatta äänesti orjatyövoimalain puolesta. Miten ihmeessä! Miten palkansaajien oma ääni voi eksyä niin kauas edustettavistaan entisen ay-pomon luotsauksessa? Suoraan sanoen, politiikka ei ole edes oppositiopuolueen osalta uskottavaa, vaan pelkkä tragedia. Orjatyön maksaa pelkästään yhteiskunta, verotuloja se ei kerrytä. Eräs ay-tuttavani totesi demareitten orjatyöäänestyksen selittelystä, että samalla logiikalla voisi hyväksyä vaikka kuolemantuomion, ”kun samassa laissa oli myös meidän hyväksymä sakkorangaistus.”

Vaatikaamme jatkossa työttömyystilastot niin, että työssäkäyvistä eritellään palkattomien ja vajaapalkkaisten osuus. Hallituksen ajama työllisyyspolitiikka valheellisissa syrjäytymisenestotoimissaan olisi silloin kaikkien arvioitavissa.

22.6.17

Ajatus, että olisin kotona tiskaamassa ja siivoamassa koko lomani. oli mahdoton. Halusin lähteä Miehen kanssa muutaman viikon matkalle, mutta hän ei halunnut. Se siitä sitten.

Varasin matkan Ranskaan, koska yksin en Amerikan road tripille uskaltanut lähteä. Ranska on toiseksi rakkain kohteeni, koska olen viettänyt hienoja kesiä serkkuni Le Clos Jolissa, ja Miehen 40-vuotisjuhlatkin vietimme Ranskan Ouessantissa, maailman myrskyisimmällä saarella. Miehen kanssa on paljon mykistäviä paikkoja koettu, nyt pyrin kokemaan jotain ihan yksin.

Jos tämä on pakomatka, olkoon. Päätin eilen, että en valita. Opettelen sietämään. Vaikka muurahaiset hyökkäsivät parvekkeella jalkojeni kimppuun, en välitä. En välitä siitäkään, että autovuokraamon täti halusi ehdottomasti asentaa auton navigaattoriin näköalareitin Saint Palais sur Meriin, loppukohteeseeni. En valita, vaikka reittivaihtoehdon takia myöhästyin avaimen saannista. Huristelinhan otomatic-oodilla (näin automaatti Audi lausutaan) pitkin viehättäviä pikkukyliä ja – kaupunkeja. Siinä vaiheessa, kun asuntoavaimien luovutusaika oli ummessa, purjehdin Atlantin sumeita aaltoja ferryllä. En valita, elämyksiähän tässä ollaan hakemassa.

Toki lennon viivästyminen Pariisista Bordeauxiin olisi voinut olla tunteikasta, mutta ei. Lomallahan tässä, mitä siitä, jos kuuden tunnin matka kestää kymmenen tuntia. Ihan turha hermoilla. Eikä se, että olet maassa, tai maanosassa, jossa englantia ei osata, ilman avaimia, kamalan nälissäsi ja kevyessä paniikissa, ei sekään mitään. Avuliaatt naapurit ratkaisivat ongelmani muutamalla (!) puhelinsoitolla, ja pääsin hakemaan avaimiani muutaman kymmenen kilometrin päästä. Eikä siinäkään mitään, että talossa on useampi asunto, eikä asuntoja ole numeroitu. Parkkipaikalla olen nimellä Chevalier, oikean asunnon löysin kolmannesta kerroksesta lopulta niin, että vertailin lukkojen ja avainten sopivuutta, ja kun yhtäläisyys oli ilmeinen, kokeilin. Asunto, johon avain sopi on kiva. Yläkerrassa on kuuma nukkua, mutta ainahan voi muuttaa alakertaan, jossa on seinän levyinen aukeava liukuovi parvekkeelle. Meri on 50:n metrin päässä, rannaton aava edessä.

Kaikesta selviää. Onko yksin kivaa, se selviää myöhemmin. Laskuvesi on täällä uskomaton, ihmiset keräilevät yömyöhään simpukoita levästöstä. Poikkesin pikapikaa matkalla yhdessä Wineryssä, joten kevyen kesäisen mietiskelytuokion jälkeen 24:n asteen leppoisassa lämmössä saatoin todeta kaiken olevan suht´koht kunnossa. Vielä on ratkaistava, missä Oodin polttoainetankki sijaitsee, ja mitä sorttimenttia siihen tankkiin syötetään. Mokkulan ohjeet arvailin, ja loput jätin seuraavalle päivälle.

Lieneekö koskaan ikinä leipä ja emmentaljuusto maistunut niin hyvältä, kuin kuolemankierteen jälkeen. Yhtään en tuskastunut, kun huomasin unohtaneeni kahvin ostamisen.

Aamulla sitten.

St Palais 23.6.17

Tänään, Juhannusaattona, heräsin kahdeksan maissa, vaikka olisin saanut nukkua sataan. Mieli oli raskas, ja olo yksinäinen. Makuuhuone on parvi, jossa ei ole ilmastointia. Olin jättänyt parvekkeen oven varovaisesti vain puoliksi auki, ja se oli huono ratkaisu. Katkonaisen unen ja hikisten painajaisten jälkeen heräsin siihen, että jossain televisio pauhasi täysillä. Vihaan kuunnella ihmisen tuottoja silloin, kun voisi kuunnella luonnon ääniä.

Suunnistin lähimpään markettiin ostamaan kahvia. Aamun oivallus: TomTom on tällä hetkellä paras kaverini.

Aamukahvin jälkeen olin edelleen käpertynyt kurjuuteeni. Pakotin itseni vyöttäytymään uimapukuun, säälliseen pikkumekkoon ja ballerinoihin. Kameralaukkuun tungin välttämättömimmät tarvikkeet, ja raskain miettein raahustin rannalle. Rantaa reunustaa kävelyreitti, jonka kuvittelin johtavan vain asunnolle näkyvään niemenkärkeen saakka. Ajattelin aloitella lomani rauhallisesti kulkemalla vain tuon näkyvän n. kilometrin reitin, ja palata hiekkarantaa pitkin takaisin. Olin valanut vauvakertoimiset aurinkorasvat ihoni peitoksi, kaiken varalta. Aurinko paistoi puolipilviseltä taivaalta, eikä kuumuus haitannut merituulen vuoksi. Oikein otollinen keli rantamajailua ajatellen.

Mutta. Niemen kärjen jälkeen avautui uusi, ihmeellinen reitti. Seuraavan reitin jälkeen jatkui polku uusiin, satumaisiin tiloihin. Ja taas uusiin. Näissä maisemissa asuneelle nuorelle on vain luontaista sadun tai tarinan kerronnalliset kyvyt. Kuinka noissa onkaloissa ja metsiköissä asustivatkaan maahiset, roistot ja ryövärit. Ei ihme, että Ranskan joka mutkassa on paikkoja, joiden nimissä on Diable vahvasti mukana.

Luonnolla on aina ollut minuun ihmeellinen vaikutus. Johtunee varmasi metsäläisen lapsuudesta, jossa leikit ja elämä asettui pääosin soihin, metsiin, korpiin, niittyihin, saariin, järviin, jokiin; kaikkeen siihen, minkä olen hulluuksissani menettänyt. Ikinä, en ikinä, ole tuntenut suurkaupunkeja omikseni. Amerikassa matkaillessani olen kyllä ihaillut suurkaupunkien nerokasta arkkitehtuuria, olen ollut mykistynyt rakennetuista puutarhoista ja museoista, mutta suurkaupunkikokemus jää aina omaan arvoonsa, huikaisevaa onnen tunnetta ne eivät saa aikaan. Ihmispaljous on aina ahdistavaa.

Joten, kun lähdin taivaltamaan meren muokkaamia rantoja, pysähdyin vasta St Palaisin virallisella hiekkarannalla. Kaikki rannat sitä ennen, oma asuntorantani mukaan lukien, ovat villejä omavastuurantoja, joissa vaeltelevat, ja satunnaisesti pysähtyvät vain asiaan vihkiytyneet merten rakastajat.

Illalliseksi paistoin uunissa chorizo-makkaroita valkosipulipavuilla juhannuksen kunniaksi. Mitkään Juhannukseni eivät ole olleet mitään elämän ilotulituksia, vaikka ulkokohtaiset asiat olisivatkin olleet loistavasti järjestettyjä. Ongelma on ollut oman pääni keitoksissa. Siksi tämä Juhannus ei ollut yhtään poikkeava.

St Palais 24.6.17

Heräsin yhdeksän kieppeillä, ja muistin nähneeni unia Pielisen mökistä ja kuolleesta sisarestani. Aamukahvilla luin nettihesarin jälkeen muutaman novellin vielä hengissä olevan sisareni suosittelemasta kirjasta ”Äidin pikku pyöveli”. Olisiko niin, että olin vielä kuolleen pikkusiskoni uniotteessa, mutta kun luin novellin ”Rakkain Terveisin” kyynelehdin täysin pidäkkeettömästi. Huono mieli ja syyllisyys vajaa vuosi sitten kuolleen äitini kohtalosta tunki pintaan. Kelvottoman tyttären rooli kalvaa.

Söin liikaa herkullista leipää ja lisukkeita. Olin eilen polttanut vauvakertoimista huolimatta itseni. Pakkauduin silti patikointia varten valmiiksi, nyt huomattavasti peittävämpiin kaapuihin kuin eilen. Aurinkorasvaa unohtamatta. Reppuun olin varannut kameran, vettä pitempääkin retkeä varten ja vähän rahaa. Varustautuminen siis ihan toista luokkaa kuin eilen. Suunnaksi otin rantareitin La Palmyreen.

Laskuveden aikaan kaikki on jotenkin paljasta. Lapsuuden unelma siitä, että Jumala jakaisi Pielisen, ja me Kinahmon saarelaiset näkisimme kaiken veden kätkemän, tulee väistämättä mieleen. Ihmiset keräilevät simpukoita kuin suomalaiset mustikoita.

Kävelin kiikaripisteen ohi. Mutta koska olen itsenäistymisretkellä, käännyin takaisin ja otin koneen haltuun. Halusin nähdä mystisen Henrik IV:n kunniaksi rakennetun majakan paremmin. Henrik IV:stä en muista mitään, mutta hänen välttämänsä pärttylinyön verilöylyn muistan, omalla tavallani tosin. Merkilliset nimet ovat aina saaneet mielikuvitukseni liitoon. Kiikarit olivat surkeat jopa 1,50 euron hintaansa nähdenkin. Mitään en kunnolla nähnyt, kamerakin olisi suurentanut enemmän. Mutta tuolle majakalle vielä vaikka uin.

Patikoinnin jälkeen Super U. Pieniä hankaluuksia tuottaa sellainen pikku seikka, että en ole löytänyt Oodini käsijarrua. Asunnon lukittava portti on mäessä, joten kun aukaisen ja suljen portin, joudun sammuttamaan auton ja luottamaan vaihteeseen. Tämän käsijarruongelman selvitän huomenna  ranskalaisen opaskirjan turvin.

La Palmyressa on upea hiekkaranta, jossa laskuvesi ei vie uintimahdollisuutta kuten omalla rannallani. Tylsä turistiranta. Mielenkiintoista oli se, että naiset ottivat aurinkoa ilman bikinien yläosaa, ihan riippumatta iästä, pulleudesta tai ruumiinkunnosta. Onko niin, että täällä on alkanut uusi ajattelu naiseuteen saumattomasti kuuluvista ulokkeista, jotka ovat olemassa, koska ovat olemassa. Ajatellaanko jo yleisesti, että tissit eivät ole pelkästään miehiä tai vauvoja varten, vaan ovat vain olemassa. Ilman uskonnon määräämää häveliäisyyttä, ovat vain olemassa. Meillä lienee moiseen ajatteluun vielä pitkä matka. Meillä Suomessa moinen julkeus katsottaisiin kehotuksena oikeutettuun raiskaukseen. Tai oikeutuksena väärän ikäisen ja mallisen vartalon pilkkaan. Toki täälläkin näkee naisia, jotka vaihtavat uimapukuun kolmen avustajan avulla, kukin avustaja pitämässä pyyhettä suojana omalla kulmallaan.

Kaikkia auringonottajia mielenkiintoisempi juttu oli rannalle ajautuneet oliot. Kilotolkulla jotain. Ja joidenkin liikkiöiden keskeltä hohtivat aivokuoren ääriosat, ja niiden keskeltä pahansuovat silmät, kuin tietäen sinua enemmän.

Super U on paikallinen Prisma. Tosin kaikki herkut ovat uusia, joten hevoset karkasivat, ja ostelin järkyttävän määrän syötävää. Ajattelin hurmoksissani ostaa sellaisen möhkäleravunkin, mutta onneksi joku pidike puuttui aikomuksiini. Aion silti uskaltautua syömään tuollaista harmaata petoa tällä reissulla, siinäpä haastetta kerrakseen. Ensinnäkin täytyy osata pyytää taskurapua (jos se sellainen on, täytyy kuvagooglettaa) ravintolassa (itse en uskaltaudu kokkaamaan), jossa kukaan ei osaa englantia, ja oma ranskankielen taitoni rajoittuu siihen, että hädin tuskin kykenen ostamaan ymmärrettävästi patongin ja yleisjuuston. Toisekseen, entäpä jos se harmaa pullero maistuu vaikkapa, no, silakalta? Tiedän, että joitakin loukkaa sydänveriä myöten, jos silakasta ei tykkää, mutta ihan kamalaahan se on. Syö silakkaa tai kuole.

Illan gourmet rakentui salaatista ja paikallisesta pitsasta. Niin, ja mustista oliiveista ja ranskalaisesta Alsace-oluesta, jonka totesin kelvottomaksi. Onneksi kokeilun voi vaihtaa Bordeaux-viiniksi. Viini ja pitsa, miksipä ei.

Suihkuasioissa nämä ranskalaiset kiilaavat amerikkalaisten ohi; näillä on käsisuihku, mutta vedenpaineen kanssa lienevät tasoissa.

25.6.17

Aamulla tajusin ensimmäisen kerran tämän lomani aikana, että minulla ei ole kiire mihinkään. Minulla ei ole velvoitteita, eikä minulla ole pakkoa. Tunsi itseni vahvaksi pitkästä aikaa.

Aamupala on ilonaihe aina vapaa-aamuina, niin nytkin. Toki on niin, että eilisen kauppareissuni ansiosta aamiainen oli ylimitoitettu runsaudessaan, mutta kaiken törsäilyn väärti.

Tunnustelin auringon aiheuttamia ihovaurioitani, ja totesin, että kaapuasteen lievä lisäys ei liene pahaksi, eikä vahvaa rasvakerrosta saanut unohtaa, Ajatella, vaikka en ole maannut auringossa hetkeäkään, silti punoitus on tosi asia. Hyvänen aika, jos olisin ensimmäisenä päivänä päätynyt seikkailun sijaan epätoivolöhöilyyn rannalle, ihoni olisi varmasti vesikelloja täynnä, Nyt ehkä pysyn suhteellisen toimintakykyisenä,

Tänään tarkoituksena on tutustua St Palais sur Merin keskustaan. Matkaa rantareittiä pitkin on viitisen kilometriä. Kylä (tai kaupunki) on turistien suosiossa, ja rannalla on runsaasti väkeä. Koirien tuominen rannoille, villeillekin, on kielletty, mutta kukaan ei näytä kielloista piittaavan. Toisin kuin meillä, koirat ovat irti, mutta äärimmäisen hyvin koulutettuja. Olen aina nauttinut sen yhteisymmärryksen seuraamisesta, mikä koiran ja omistajan välillä parhaimmillaan on. Samanlaista sanatonta yhteyttä näkee joillakin muusikoilla keskenään. Pitkän harjaantumisen ja ison työn tulos.

Ravintolaterassit olivat tupaten täynnä iloisen näköisiä seurueita ja pariskuntia. Olin päättänyt poiketa juomaan yhden Kirin, mutta kehittelin mielessäni satoja syitä, miksi niin en tekisi. Minusta oli jotenkin kammottavaa tunkea yksin hälisevään sunnuntaijoukkoon. Kävelin pitkin kylää, kartoitin markkinapaikat, kauppahallin, antiikkiputiikit ja muut tulevaisuutta varten. Lopulta uskaltauduin yhdelle rantaterasseista, ja ihme ja kumma, tarjoilija sai änkytyksestäni sen verran tolkkua, että sain ranskalaisen janojuoman ja vesilasillisen eteeni. Hintaa tuolle kertyi tasan kolme euroa. Taas olin askeleen itsenäisempi!

Majapaikassani otin jätteet haltuuni. Kysyin eräältä pariskunnalta, oliko totta, että Ranskassa ei jätteitä kierrätetty, vaan että pullot ja purnukat, muovit ja ruokajätteet tungetaan samaan pönttöön. Pariskunta oli kysymyksestäni aivan ymmällään ”miksi niin ei samaan säiliöön?”, joten sinne menivät kaikki samaan paikkaan. Googletin kierrätyksen Ranskassa, ja ainakin lukemieni lähteiden mukaan jätteet lajitellaan loppusijoitusta ennen. Tuntuu kyllä uskomattomalta ja hankalalta. Senkin sain selville, että Ranskassa on lailla määrätty kauppojen hävikkiruoan jakamisesta tarvitseville, Se, jos mikä, kuulostaa hienolta, ja sellaiselta, minkä pitäisi olla kaikkialla itsestäänselvyys.

Tein aivan taivaallista salaattia mansikoista, salaatista ja päärynöistä, joiden kastikkeena oli oliiviöljyä ja paksua vadelmaviinietikkaa, Särpimeksi tein herkkusieni-kesäkurpitsa-porkkana-valkosipuli -tomaatti-ranskankerma-juusto-kananmuna-paistosta.

Tänään aion vahtia laskuveden mekanismia,

27.6.17

Eilinen aamupäivä oli synkeä ja sateinen. Ymmärsin hyvin pian, että päivästä ei tulisi patikointipäivää; vaikka ilma on lämmin, sade on ihan yhtä märkää kuin Karhulassakin. Siispä eilisestä muodostui autoilupäivä. Tehtävänäni oli etsiä n.19 000 asukkaan kaupunki, Royan, ja sieltä lippuluukku majakalle. Satamasta löysin pikkuisen kojun, josta sain selville, että vene Phare de Cordouaniin lähtee seuraavana päivänä klo 10.30.

27.6.17

Vihaan herätyskellon soittoon heräämistä. Nukuin ehdottomasti huonoiten koko täälläoloaikanani, koska vahdin kylmän hien vallassa kellon viisareita. Lasaruksesta on täytynyt tuntua  samanlaiselta, kun hänet herätettiin takaisin elävien pariin. Niin on väkivaltainen toimitus kelloherätys.

Pikaisten aamutoimien ja kahvien jälkeen sonnustauduin shortseihin ja helposti irrotettaviin sandaaleihin. Olin saanut eilisellä lipunostoreissulla selville, että suotavaa on pukeutua ylipolven tamineisiin ja muovisandaaleihin, ellei sitten halunnut tarpoa avojaloin vedessä. Minä halusin.

Varsinaisen lipun osto kesti ja kesti. Edellä olevat vuodattivat koko sukuhistoriansa lipunmyyjälle. Lopulta, kun oma vuoroni tuli, minulle kerrottiin elein ja tuhansin sanoin, että saan varautua yllätykseen laivalla. Olivat ilmeisesti edellisenä päivänä panneet minut outona tapauksena merkille, koska muistivat vieläkin. Yllätys oli se, että yksi veneen henkilökunnasta osasi puhua oikein hyvin englantia. Nuori mies esittäytyi kohteliaasti, ja sanoi olevansa hyvin iloinen, että pääsi pitkästä aikaa puhumaan kieltä, joka tahtoi harjoituksen puutteessa jäädä hieman unohduksiin. Moneen päivään en ole saanut haastella kenenkään kanssa, ja nyt sitten kuin taivaan lähettiläänä tämä kaveri!

Laivamatkat ovat minusta aina tylsiä. Olen enemmän toiminnan ihminen, haluan että matkanteossa maisemat vaihtuvat. Siksi Amerikan road tripit ovat edelleen se kaikkein hauskin tapa viettää lomaa (ja kallein). Matka pilvipoutaisessa säässä majakalle sujui useassa osiossa: ensin venematka, seuraavaksi puolet meistä pakattiin sellaiseen hassuun lauttaan, jolla huristelimme majakan edustan dyyneille. Tässä vaiheessa jouduimme kahlaamaan vedessä aika syvälläkin. Dyyneille jätetyt joutuivat odottelemaan toista satsia lautallisia, ennen kuin matka jatkui rämpien vesiesteisen dyynin poikki majakalle.

Phare de Corduan on maailman ainoa jäljellä oleva toimiva miehitetty majakka, joka on avoin myös vierailijoille. Majakka on UNESCON maailman perintökohde, joten kiveäkään ei saa siirtää kiven päälle.

Osa ulkokehän vanhoista majakkatyöläisten asunnoista on nähtävänä. Kolmen neliön huoneeseen mahtuu sänky ja vaatekaappi. Ranskalaisten kuninkaitten pytinkejä aikaisemmin ratsanneena olen aina ollut ihmeissäni sänkyjen pituuksista, miten ihmeessä aikuinen niihin on mahtunut nukkumaan. Kuninkaitten ja työläisten on täytynyt olla lilliputteja, korkeintaan 140 cm pitkiä. Tosin, vaikka tähän majakkaan rakennettiin myös kuninkaan pytinki, yksikään kuninkaallinen ei ole koskaan käyttänyt etuaan hyväkseen.

Kolmannessa kerroksessa sijaitsee katolilainen kappeli. Kappelissa voi pitää nykyäänkin häitä, jos niin haluaa. Kieltämättä kiehtova ajatus on se , kuinka ensiksi Tyyne-täti kuskataan  rullatuolissa vesiesteitten yli, sen jälkeen mietitään, kuka kantaa huonojalkaiset jyrkkiä portaita ylös, vai vedetäänkö koko sakki keskellä majakkaa olevasta huoltokaivosta vaijerilla kerroksiin. Pienen varjon häähumuun saattaa aiheuttaa myös sää. Mutta varmasti eksoottista meininkiä parisuhteen virallistamiseksi niin haluaville.

Ihan huipulle pääsee, kun kipuaa 301 rappusta. Ylhäällä, ennen lamppua, on kiva pieni huone entisajan tähystäjille, ja lampun varmistajille. 1600-luvulla onkin varmistajaa varmasti tarvittu, kun valo on saatu aikaan puun, tervan ja valaanrasvan avulla. 1700-luvun alussa valkeaa on pidetty yllä hiilellä ja lopussa eri eläin- ja kasvisrasvojen seoksella. 1949 on majakkaan asennettu ensimmäiset generaattorit.

Vasemmalla on kuva ikkunanpidikkeestä. kun vertaa sitä nykyajan ergonomiseen laattaan, tulee väkisinkin mieleen, että on kyse pelkästä laiskuudesta. Tai sitten enää ei ole tarvetta Pirun karkotukseen.

Tulomatkalla alkoi sataa, ja minulla oli kylmä. Lämmintä ulkona oli parikymmentä astetta, ja minua paleli anorakista huolimatta. Laitoin Oodiin lämmöt päälle, ja olo oli kuin Suomessa kesällä autoillessa, lämmityslaitteen turvallisessa hurinassa.

28.6.17

Sadepäivä edelleen. Tämä myrsky on ennusteiden mukaan tulossa teille viikonlopuksi, kamut, joten varautukaa. En ole moista myrskyä koskaan aikaisemmin kokenut, mutta täällähän se vain on nautittava lisä olemiseen. Meri pauhaa, sisällä on lämmintä ja viihtyisää. Tulee mieleen lapsuuden- ja nuoruuden ajan  Pielisen saari, jossa mökin vintillä uni maittoi myrskyllä. Liekö kesät ja syksyt olleet lämpimämpiä tuolloin, mutta pelkkiä hyviä muistoja myrskyävästä järvestä on jäänyt mieleen. Merkillinen tämä kuulomuisti, tätä taukoamatonta voiman ja vääjäämättömyyden ääntä olen kaivannut vuosikymmenet.

Mutta aika aikaansa kutakin. Puolilta päivin olin niin kyllästynyt toimettomuuteen, että luonnonvoimia uhmaten  lähdin tarpomaan kylän keskustaan. Matkalla jouduin pitämään sadetta useampaan otteeseen tuuheiden lehtipuiden alla. Erään hienostohuvilan pihalla aasialaispainotteinen gardeneeri oli ripustamassa telineeltä käsin suuria koristeperhosia puuhun, ja nähdessään minut, hän kysyi jotain. Tyypilliset ymmärtämättämyysanteeksipyytelyt minulta. Puutarhuri (tai talon omistaja, mistä minä tietäisin) hyppäsi alas tellingeiltä, ja kysyi sujuvalla englannilla, olinko katsonut takanani olevaa taivasta. Pimeät ovat pilvet, totesimme, ja hän toivoi että ehtisin määränpäähäni ennen ukkosta.

En minä kovin pitkälle ehtinyt, kun ukkosmyrsky alkoi. Minua epäillään alituiseen liioittelusta, joten tyydyn vain toteamaan, että moista taivaasta laskeutuvaa tulvaa en muista nähneeni. Juoksin porttisyvennykseen ihmettelemään hetkessä tulvivaa katua. Sateen hieman laannuttua äskeinen perhosten ripustaja kulki ohitseni. Hän kertoi, että oli päättänyt pitää lounastauon tässä käänteessä, ja kysyi, halusinko mahdollisesti tehdä hänelle seuraa, hänelle kun on niin harvinaista iloa se, että saa puhua englantia (?). No mikä ettei, aina voisin juoda kahvit ja syödä ensimmäisen täälläoloaikani crepesin. Erittäin miellyttävän lounastuokion jälkeen sanoin jatkavani kylän haltuunottoa, ja perhosmies päätti jatkaa keskenjäänyttä työtään. Aurinko oli päättänyt lopettaa jurottamisensa, ja minä iloitsin yllättävästä kohtaamisestani.

Kylän, tai suomalaisen mittapuun mukaan, pienen kaupungin yhdelle kulmalle on tehty pieni järvi, Samat Ranta-alpit ja -kukat kukkivat täälläkin. Lisäksi joka kolkalla niityillä hohtaa oranssit unikot, minun lempikukkani. Kävelin auringon paisteessa järven ympäri, ja tiedän aikaisempien ranskakesieni ajoilta, että ihmiset todella voivat uida näissä umpipimeissä vesissä. Olettaisin, että pitkä laituri oli rakennettu juuri uimareita varten, ilma vain oli siihen harrastukseen nyt liian epävakainen.

Kaupat ovat kiinni klo 12-15, juuri silloin, kun on paras aika olla liikkeellä. Toisaalta kaikki tämä koituu pelastuksekseni, sillä niin ihania koruja ja kenkiä kauppojen ikkunoissa on tarjolla. – En tarvitse mitään, tätä olen päättänyt hokea tällä matkalla.

29.6.17

Liioittelin eilen myrskystä. Tänään täällä vasta on ollut myrsky. Vesi tunkee laskuveden aikaankin lähes nousuveden rantamille. Tästä vuorovedestä olen keskustellut näiden englantiosaajien kanssa, enkä silti ole päässyt muuhun selvyyteen, kuin että vesi laskee ja nousee, milloin mitenkin. Paikalliset ovat hyvin selvillä meren hengityksestä, mutta minä en enää edes yritä ymmärtää.

Siirsin sim-korttini vanhaan puhelimeeni, koska sillä saa verraten parempia kuvia kuin nykyiselläni. Onnistuin lukitsemaan koko korttini. En kyllä yhtään tiedä, miten toimissani onnistuin, koska käsittääkseni sim on korttikohtainen, eikä riipu puhelimesta. No, näin kuitenkin kävi. Hetki epätoivoa, jonka jälkeen itsensä kokoaminen. Kirjauduin DNA-omaohjelmaan (tai johonkin), ja muutaman chattailun jälkeen minulla oli PUK-koodi. Helppoa ja kätevää. Ajatuksena on käyttää vanhaa puhelinta vain valokuvien ottamiseen ja niiden siirtämiseen tietokoneelle.

Koska satoi kaatamalla ja onnistumiseni valoi uskoa onnistumisiin, päätin säätää Canonin myös kohtuullisempaan tilaan. Nyt mahdollisesti jatkossa tännekin siirrettävät kuvat ovat parempilaatuisia. Eiliset kuvat ovatkin jo otettu järvikuvaa lukuun ottamatta vähän laadukkaammin. Merkillistä, kuinka taitavia olemme pakon edessä. Tähän asti joku muu perheessä on hoitanut nämä ikävät säätöjutut.

Iltapäivällä en jaksanut enää säätää enkä lukea. Löysin komerosta valkovihreän sateenvarjon raadon, ja lähdin ulos kävelemään La Palmyreen päin, tällä kertaa sisämaan puolelta. Matkalla kuvailin kirkkoa, joka on niin hyvin aidattu, että pakana ei sinne hevin tunkeudu. Koko matkani tarkoitus oli kuvata niitä outoja liikkiöitä rannalla, nyt viritetyimmillä vekottimilla. Toiveena oli tietenkin ikuistaa sellainen pääkoppa, joka Rummukaisen veljeksiä lainaten ”on niin ohuista aineksista, että tyhmyys paistaa läpi”.

Puskin tuulta vasten, ja siinä olikin tekemistä. Ranskattaret, jotka ovat niin hauraita ja läpikuultavia, pysyvät näillä keleillä tiukasti autoissa miehiensä vartioimina, sillä jopa oven aukaisu voisi temmata heidät kauas ulapalle. Minä olen varmasti hyvin vulgääri näky rotevine ruumiineni ja hapsottavine hiuksineni, mutta eipä minua luukatokaan kiusaa. Sitä paitsi, majakkaopas kertoi meidän viikinkien majailleen myös näillä rantamilla, johon en lähtenyt oikaisemaan, että me suomalaiset emme ihan sanan totuudellisessa muodossa olleet viikinkejä. Se, että edelleen Euroopan sääkartta loppuu Etelä-Ruotsiin, ei helpota tässä sukuselvityksessä.

Lähes koko kävelyreissun ajan paistoi aurinko myrskystä huolimatta. Poikkesin yhteen vaatekauppaan, josta olisin löytänyt vaikka mitä ostettavaa. Edelleen pystyin pitämään itseni kurissa, josta olen ylpeä

Rannalle ei ollut ajautunut yhtään liikkiötä.

30.6.17

Aamulla satoi, ja ilta päättyy sateeseen. Myrsky on laantunut semivaiheeseensa, joten harmaata tylsyyttä on edessä. Ellei sitten laajenna kehää, ja lähde ajelemaan Mornac sur Seudreen. Tämä keskiaikainen kylä keskellä suomaita on, no, todellinen turistirysä. Näin sateellakin siellä tungeksi, yllätys yllätys, brittejä solkenaan. Parkkipaikat olivat ihan täynnä, sain survottua Oodini lopulta maksulliselle hautausmaan parkkipaikalle (yleensä auton parkkeeraamisesta ei tarvitse maksaa mitään täälläpäin).

Olin aikoinaan päättänyt aikaisempien ranskakesieni aikana, että basilikakiintiöni on täynnä, Näyttipä siinä kiintiössä vielä olevan yhden ristikirkon mentävä aukko, koska niin vain seisoin laupeuden Marian äärellä pohtimassa, sytytänkö euron maksavat kynttilät kuolleiden omaisteni kuolemattomien sielujen aneeksi.

Kirkon pihalla oli karun näköiset arkut esillä. Kiveen koverretut viimeiset leposijat olivat niin vankkaa tekoa, että heikompi sielu varmasti pysyi kantensa alla. Merkillepantavaa oli päänsija, enkä voinut taas olla mittailematta oman kaalini kokoa suhteessa valmiiseen koloon: joko koloa olisi avarrettava, tai päätä supistettava. Luulisin, että 1600-luvullakin talouden sanelu olisi saanut päänmitat joustamaan. Tuo aikaisemmin mainittu lilliputtimaisuus ilmeisesti oli vakio, sillä millään en olisi saanut itseäni oikoiseksi lyhyeen koteloon. Yksi ihan ylivertainen puoli raskaissa rakenteissa on: näistä haudoista ei taatusti villieläimet pääse ruumista riepottelemaan. Sitä paitsi kauhukertomuksissa tuollaisen raskaan kannen siirtäminen vainajan voimilla on paljon tehokkaampaa kuin mullan lappaminen, ja vainajan käden ilmaantuminen hiekkakummusta.

Kylä on täynnä gallerioita, savipajoja ja korukeitaita. Vaikka olen päättänyt olla ostamatta mitään, ostin kuitenkin löysät pellavahousut kotioloihin. Yhtään en kadu ostostani. Oli hassua huomata, että amerikkalaisuuden ihannointi on syvällä myös ranskalaisessa kulttuurissa. Samat unelmienkohteet, sama entisaikojen jenkkiunelma. Amerikka on aivan upea kokemus, ja todella niin paljon muuta kuin Route 66 (jolla todella saa käyttää mielikuvitustaan päästäkseen yhtään Vihan Hedelmien tunnelmaan). Väitän, että 66 on pienisieluisten, mukamaailmassa elävien eurooppalaisten juttu, jotka ajavat sen vain ollakseen jotain. Suomalaisellekin bootsit, ja niin jenkki, että, vaikka neljän tuulen hattu olisi paljon lähempänä omaa  genreä.

Mornac sur Seudresta oli kaikki hohto kateissa kaatosateessa. Kävin leipomosta itselleni pienen, tuoksuvan leivän, ja palasin autolle. Olin saanut lukittua virta-avaimen johonkin jumiin, ja vei hetken ennen kuin huomasin lukon olevan yhteydessä rattiin. Tosi mieltäylentävää, että ohjekirja on vain ranskaksi. Tomtom ohjasi minut yksisuuntaiselle kadulle, joten jouduin ihan itse päättelemään, kuinka pääsisin kylästä ulos. Eipä siinä mitään, että kotimatkan alkutaipale kulki kärryteitä pitkin viljapeltojen halki. Lomalaisella ei ole kuin aikaa.

Löysin varastosta vanhan Charlie Hebdon vuodelta 2001. Tuolloin harva oli edes kuullut Ranskan ulkopuolella kyseisestä julkaisusta. Teoksen ulkoasu on henkeäsalpaavan hieno, vaikka teksti jääkin minulle suurimmaksi osaksi arvailun  varaan. Enpä ole moisen kaltaista nähnyt yhtään Suomessa.

Nuorin pupuseni laittoi viestiä, ja yritimme jutella whatsapp-puhelimitse. Yhteydet olivat niin tuskastuttavan huonot, että päätimme kertoa kuulumiset viesteitse, ja myöhemmin yrittää puhelinyhteyttä uudelleen. Kyllähän minun elämäni olisi ollut turhaakin turhempi ilman lapsia. Tyttäristäni jaksan iloita aina, vaikka yhteydenpitomme ovatkin tyrehtyneet sukurasitteisen harvoiksi. Olen täällä muutaman kerran katsonut haikeasti aikuisten äiti-tytär-yhdistelmän perään, ja ajatellut, kuinka mukavaa olisi viettää vielä joskus ihan yhteinen lomaviikko. Minusta on tulossa oikeutetun vanha ja tunteikas.

1.7.2017

Sain tänään aamupalalla luettua loppuun Keplerin Nukkumatin. Viihdyttävä kirja kaikin tavoin, lopussa kuin sivuseikkana tuli vielä ruotsalainen näkökulma maahanmuutajien perheiden silpomisesta erilleen. Hienovaraisesti ja hienosti ujutettu kohta. Mutta ei tämä niinkään, vaan ajatus siitä, kuinka hengenpitimikseen kirjoittava tallentaa tekstinsä-. Minulle kävi nimittäin eilen illalla niin, että olin saanut ensimmäisen päivän löpinät melkein valettua, kun tietokoneeni valtasi jokin yhteyspulma, ja pulman tultua ratkaistuksi, koko illan tuottoni oli huuhtoutunut olemattomiin.

Jos kirjoittaisin elääkseni, olisin vajounut syvään lamaan. Näin ollen vain lamaannuin. Lähdin nukkumaan synkkänä, heräsin yöllä synkkänä, ja aamulla olin heti synkkä. Nyt olen kutakuinkin taas kirjoitusvireessä, ja kirjoitan jatkossa kaiken wordin kautta. Näiden kotisivujen  tallentaminen aina muutaman kappaleen jälkeen vaatii rautaisia hermoja, sillä kaiken kirjoittamasi joudut jälleen kelaamaan alusta alkaen. Muutenkin olen tyytymätön sivustoon, koska se tahtoo pudotella alkukuvan pois milloin mielii.

Siis, lauantaina oli pilvipoutainen sää aamulla, joka oli kuin kutsu lähteä tutustumaan Royanin 19 000 asukasta käsittävään kaupunkiin. Keli oli sen verran epävakainen, että turvauduin kelpo sateenvarjooni ja tukevaan vaatetukseen.

On vastuutonta päästää minut suunnistamaan outoihin paikkoihin. Olin katsonut, että kaupungin keskusta sijoittuu sataman läheisyyteen, joten jätin auton sataman parkkipaikalle. Valitsin mielestäni suorimman reitin määränpäähäni, ja todennäköisesti tein monen kilometrin kierroksen kohteeni ympärillä. Eipä se mitään, olen laittanut tavoitteekseni keväällä 10 000 askelta päivässä, ja huono paikantaju auttaa pääsemään tulokseen kummasti. Olen asentanut Pedometerin puhelimeeni, joten se ei tietenkään mittaa koko päivän matkaani, koska en todellakaan kanna härveliä koko ajan mukanani. Mutta hyvin se antaa osviittaa.

Royan on oikea kaupunki, huomattavasti vilkkaampi tällaisena tavallisena lauantaipäivänä kuin esimerkiksi Kotka meripäivien aikoihin. Se näissä keskieurooppalaisissa kaupungeissa on aina ihmetyttänyt, kuinka jokin pikkukyläkin vilkkaaseen aikaan muistuttaa suuren kaupungin eläväisiä katuja. Aikaisemmin kehuin koirien saumatonta yhteistyötä omistajiensa kanssa omalla rannallani, mutta jätin sillouin tahallani mainitsematta lemmikkien ulostepolitiikan. Kukaan ei kanna jätepusseja mukanaan, vaan elikoiden tuotokset saavat jäädä niiden luomisen lähteille. Siispä, kun näin Royanin keskustassa lehmän kokoisen koiran päästävän ripulinsa kadun puunrunkoa vasten omistajan katsellessa hienotunteisesti pois päin, ja kun koira palasi tarpeiltaan pyyhkäisten ulostetta tihkuvan pyllynsä omistajan berberinliepeeseen, en juurikaan säälinyt omistajaa. Niin monesti olen astunut koiran ulosteisiin, että jotta. Täällä osaan ennakoiden katsoa kaduilla, sillä todellakin, koirien ulosteita on kaupunkien kadut täynnänsä. Ehkä Kakka on niin brutaali asia, että sen olemassaolon kieltäminen saa sen häviämään.

Ihan ensimmäiseksi saavuin suuren pyhätön äärelle. Royanin kaupunki on pommitettu raunioiksi 1945, ja vanha kirkko on rakennettu uusiksi 1970-luvulla.Silloin on otettu opiksi, ja päätetty rakentaa massiivinen, sosialistista realismia mukaileva betonikolosso, kuin osoituksena Luojalle uskon vahvuudesta: jos kerran valitsit pyhättösi tuhon omaksi, valitsetko toistamiseen? Todellinen kirkkolaiva!

Oli hauskaa shoppailla, kun piti mielessä 23 kilon matkalaukkusäännön. Jos tullessa matkalaukku painoi 21 kiloa, vaatii tiukkaa harkintaa, millä nuo kaksi puuttuvaa kiloa täyttää. Toki kokeilin useita kenkiä (tolppakorot ovat näköjään kuuminta hottia), hipelöin laukkuja ja värikkäitä kesäfarkkuja, vaan mihinkään en sortunut. Kukkakaupasta ostin liljoja, sekin oli aivan tolkuton oivallus näin alkupäivästä, sillä jouduin vastomaan sateenvarjollani ja metrisillä liljoillani kaikkia lähietäisyydellä olevia kanssakulkijoita.

Näin merkillisen tapahtuman: Poliisi jahtasi sireenit pauhaten keskellä lauantairuuhkaa moottoripyöräilijää. Onnettoman karkulaisen mielessä lienee nyrjähtänyt pahemman kerran, koska eihän kukaan voi loppupeleissä välttää kiinnijäämistään. Merkillinen ajatuksenjuoksu kaikkivoipaisuudesta, vai mitävälii-ratkaisu? Sivullisten vaarantaminen ei kuitenkaan kummassakaan tapauksessa ilmeisesti tunnu omien rajoittamattomien kykyjen puitteissa mahdolliselta. Amerikkalaisissa elokuvissakin kivat rosvot pääsevät aina pakoon ikäviä ja auttamattoman tyhmiä poliiseja.

Häikäistyin karkkikaupoista siinä määrin, että poikkesin erääseen puotiin sisään, ja pyysin saada kuvata kauniisti asetellut makeiskiulut. Ystävällinen herrasmies toimi tulkkina, joten lopulta sain luvan kuvaamiseen sillä ehdolla, että yhtään ihmistä ei kuviin satu. Täällä päin ei kukaan kuvaile kaduilla tai puistikoissa, muutenkin kännyköiden käyttö on julkisilla paikoilla hyvin hillittyä. Liekö näillä onnellisilla ihan oikeasti vielä muutakin elämää? Tähän lisään samalla havaintoni tupakan poltosta: julkista tupakointia ei muutamaa pakollista poikkeusta lukuunottamatta ole.

Kaupungin keskustasta on suora reitti satamaan. Sataman hiekkarannan puoleiselle alueelle oli pystytetty country festivaali-alue. Oli härkärodeovempain. aito arizonalainen aavikkoleiri, bootsi- ja vyökojuja, unisieppareita, stetsoneita ja huiveja, Harley Davidsoneita ja amerikanrautoja. Amerikkalaista mättöä sai kymmenistä kojuista, ja jos tunsi suuntausta amerikka-aiheisiin tatuointeihin, niitäkin oli tarjolla. Päälavan edessä oli laaja alue varattu rivitanssin harrastajille. Lavalla esiintyi myöhemmin niin mahdottoman amerikkalaisia bändejä. Omaa ilonpitoani haittasi auto, koska olen sen kanssa aina ehdoton. Jos autoilen, en juo alkoholia ollenkaan, vaikkakin täkäläinen kulttuuri on juomisen suhteen varsin suvaitsevainen kaikesta nähdystä päätellen. Juon yleensä jonkinasteista juopumista varten, joten yhden oluen tai viinin lipittäminen on täysin turhaa tunnelman kannalta.

Kun pääsin myöhään yöllä takaisin kotiin, minun oli kuunneltava korvakuuloimilla You Tubesta Chris Stapletonin Tennessee Whiskey huuhtoakseni ranskalaisen countryn päästäni pois. Toisekseen, kehdonryöstöön minusta ei toistamiseen ole. Johtuneeko siitä, että ranskattaret ovat varsin nuorina varsin iäkkään näköisiä, sillä vedin loppuillasta itseäni verrattain nuorempia juopuneita kavereita puoleeni, vaikka en totisesti niin tahtonut tapahtuvan.

Kaiken kaikkiaan, heinäkuun ensimmäinen päivä oli oikein hyvä päivä.

2.7.17

Taas heti aamusta tihkusadetta. Ajattelin viettää päivän lukien ja napostellen, mutta eipä se minulta ikinä onnistu. Iltapäivällä valjastin itseni anorakilla  ja sateenvarjolla, sillä kaipuu ulos ja 10 000 askeleen haasteeseen kävi ilmeiseksi. Tarkoitukseni oli suunnistaa kylille maareittiä pitkin, ja tietenkin menetin jo alkutaipaleesta suuntimot. Luulen, että kävelin aivan vikasuuntaan poikittain, kun minun olisi pitänyt kulkea asunnolta suoraan ylöspäin. Eipä hätää, mihinkään ei ollut kiire, ja tiesin jossain vaiheessa löytäväni rannikolle takaisin. Löysin pienen majakan, ja kuin Ran Tan Plan, sain vainun taas syvemmälle sisämaahan. Koskaan en ole eksynyt onnettomasti, yleensä kysymällä selviää. Nyt minua ei tarvinnut kenenkään opastaa, sillä koska tarkkaa päämäärää en ollut itselleni asettanut, riitti että jossain vaiheessa löytäisin takaisin rannikolle. Tarkasta kuulosta on apua. Kuulin vilkkaan tien, jonka yhdistin polkupyöräreitin varrelle, ja tieltä kuulin meren. Helppoa kuin mikä!

Omalle rannalle päästyäni kävelin laskuveden jättämällä hiekalla. Vakoilin kivikossa simpukanpoimijoita, ja sain selville että haaveihin tarttuivat ihan toisenlaiset elävät  kuin simpukat. Niin olivat kavahduttavia elikoita, että hain kameran ja palasin ikuistamaan nilviäiset. Että söisin tuollaisia? Ehkä, jos joku valmistaisi ne  ja varmistaisi olomuodon täydellisen muutoksen.

Autoilin Super U:hun, ja ostelin taas kaiken sorttista herkkua illalliseksi. Eilen söin jossain rantaravintolassa lauantain kunniaksi  alkupalaksi makkaralajitelman, enkä enää koskaan ikinä syö ranskalaista makkaraa. Lajista riippumatta makkaroissa maistuu veri.

Päivä kului hyvin rauhallisissa merkeissä kaiken kaikkiaan. Sade ei hellittänyt, joten kävelyretkeäni lukuunottamatta söin hyvin ja luin. Koko matkani aikana en ole avannut televisiota, sääkartankin näin televisiomyymälästä.

3.7.17

Pilvipoutainen sää ja lämmintä reilut kaksikymmentä astetta, eli oivallinen keli lähteä laajentamaan ympyrää. TomTomin mukaan 26 000 asukkaan Rocheforteen on matkaa noin tunnin verran, joten sinne sitten.

Ranskalaisten kaasujalkaa hillitsee sopivasti lähes joka kilometrin päähän rakennetut liikenneympyrät. Loppujen lopuksi ne toimivat todella hyvin, liikenne sujuu eikä pitkiä pysähdyksiä tule lainkaan, kuten liikennevaloissa. Edesmennyt serkkuni Jukka, joka asui Ranskassa kai poikuusvuosiensa jälkeiset vuodet, väitti että liikenneympyrät on tehty vain, koska ne ovat huomattavasti halvempi ratkaisu liikennevaloille. Oli miten oli, ihan käteviä nämä ovat tässä laajuudessaan. Sitä paitsi, muistikuvani varsin leväperäisestä ja soveltavasta liikennekulttuurista on väärä nykyään; autoilijat ovat hyvinkin maltillisia, turvavälit ovat pitkät ja kaahareita on vähän. Ainoa ikävä piirre on suopea suhtautuminen autoilun ja alkoholin väliseen liittoon. Mahdollisesti siitä johtuen tapahtuneita tuoreita ulosajoja näkee muutaman joka retkellä.

Maisemat ovat hienot. Rämemaita halkovat joet ovat täynnä merkillisiä vesiseisojia ja uiskentelijoita. Kapeat tiet mutkittelevat vehmaiden metsien läpi ja karja laiduntaa silmänkantamattomilla niityillä. Matkaa rytmittää mukavasti keskiaikaiset pikkukylät ikiaikaisine muureineen. Maissipellot seisovat korkeina ja ryhdikkäinä teiden varsilla, koska sadonkorjuu ei ole vielä ajankohtainen. Viinitilallisten mainokset houkuttelevat pistäytymään, mutta pysyn lujana.

Rochefortiin tullessa ylitetään upea, pitkä, sininen ja korkea silta, jonka olisin halunnut kuvata, mutta pysähtyminen sillan liepeille oli mahdotonta. Harmi. Itse kaupunki on Lonely Planetin arvion mukaan yksi Ranskan top 10 tyylikkäimmistä kaupungeista. Hieno on, ja se mikä minua ilahduttaa, kaava on aikoinaan rakennettu selkeäksi, ilman turhia kiemuroita. Tällaisia eksyjäystävällisiä kaupunkeja ovat myös mm. Seattle ja Salt Lake City. Selkeät suorat kadut leikkaavat toisensa ja jättävät selkeät neliöt sisäänsä. Kirkko on kaupungin perustamisen ajoilta, joten se, jonka kunniaksi pyhättö on rakennettu, on valikoinut pommien osumiset etäämmäksi. Kaupungin keskustassa on Rauhan paasi, jonka kupeita riimittää 1939–1945 kuolleiden sankarivainajien nimet. Paasi on korkea.

Louis XIV kantoi suurta huolestuneisuutta englantilaisen laivaston voimasta, ja niinpä hän katsoi Rochefortin hyväksi paikaksi laivatelakalle. Muissa lähikunnissa oli epäilyttäviä englantilaismielisiä vehkeilijöitä, joihin ei voinut luottaa, mutta Rochefort oli tässä suhteessa neitseellinen. Joten kun George Washington kaipaili apuja brittejä vastaan, kenraali De Lafayette laski 1779 vesille yhdessätoista kuukaudessa rakennetun Hermionen. Laiva osallistui Yhdysvaltain itsenäisyyssotaan menestyksekkäästi, palasi kotimaahansa ja vuonna 1793 haaksirikkoutui matkalla jälleen brittejä vastaan.

1927 Rochefortin telakat hylättiin ja peitettiin maalla. !990-luvulla heräsi sellainen ajatus Rochefortin elävöittämiseksi , että mitäpä jos rakennettaisiinkin uusi, entisenkaltainen Hermione. Sinnikäs säätiö sai rahat kasaan, ja 1997-2014 rakennettiin ranskalaisesta tammesta replika. 18.4-10.8.2015 uusi Hermione purjehti Ranskasta Amerikkaan ja Kanadaan. Alus olisi oppaan mukaan haluttua valuuttaa Tall Ships Racesiin.

Ajatuksenani oli tepastella upeat puistot läpi, mutta helteeksi yltynyt sää, puistojen laajuus ja jalkapohjieni kunto asettivat omat rajoitteensa. Mainitsin Rummukaisten veljesten päänkuorien haurauden, minun jalkapohjani ovat rakennetut samoista ohuista aineksista.

Mitään en taaskaan ostanut kaupoista, vaikka kaikennäköistä hypistelin. Paitsi kotimatkalla ulosmenotie kulki hypermarketin ohitse. Sinne siis tietenkin ostoksille, ja autoon lastasin lopulta taas sellaisen määrän kaikkea syötävää, että en usko tarvitsevani loppuaikana mitään lisuketta.

Varasin perjantaista lauantaihin Bordeauxin keskustasta huoneen Bed and Breakfastista. Lähden siis majapaikastani yhtä vuorokautta aikaisemmin, jotta ehtisin nähdä vielä viinikeskuksen suuren kaupungin.

Nettiyhteys on ruvennut pätkimään todella hermoja kuluttavasti. Soitin Interhomen paikalliseen pisteeseen, ja sieltä ne kehottivat soittamaan Suomen vastaavaan putiikkiin, koska virkailija sinkkasi, että niin olisi parempi. Olin erikseen maksanut kirvelevän summan nettiyhteydestä, joten halusin, että asia tulee kuntoon. Suomesta kehotettiin ottamaan mokkula irti virtakytköksistä, ja niinpä tuo vanha insinöörikikka auttoikin. Muutamaksi tunniksi. Nyt taas välineeni ovat mykistyneet suurimmaksi osaksi ajasta. Enää ei auta mitkään vippaskonstit.

4.7.17

Hieno keli tulossa. Pilvetön taivas ja meri tyyntynyt. Valelin itseni aurinkovoiteella, ja lähdin naapurirannalle väijymään olioita. Olisin aivan hyvin voinut polskutella kotirannassakin, mutta Pedometerillä on vaateensa. Eilisellä Rochefortin reissulla kertyi mittariin yli 15 000 askelta. Laastaroin jalkapohjani tukevasti, pakkasin vettä ja pyyhkeen mukaani, ja lähdin tarpomaan.

Aamupäivästä huolimatta rannalla oli jo väkeä runsaasti. Rannalle oli ajautunut myös paljon olioita, jopa yksi sellainen kolmen miehen pään kokoinen möhkäle. Kertakaikkiaan mielenkiintoisia tapauksia.

Ranta on useita kilometrejä pitkä, todennäköisesti kymmenien kilometrien pituinen, jos jokaisen ulokkeen taakse kurkistaisi. Määräsin itselleni ehdottoman kääntymispisteen etäällä siintävien bunkkerien kohdalla. Nämä kivirakennelmat eivät oikein toiminnaltaan avautuneet minulle, koska kun kahlasin ja kurkistin yhden möhkäleen sisään, siellä oli vain lyhyet portaat ylös ja pyöreä aukko katossa. Ehkä koulussa opetettiin jotain maanpuolustuksesta, mutta huomaan tiedoissani ammottavan aukon bunkkeriosuudessa.  Pikainen tietoisku joltain asiantuntijalta olisi paras ja helpoin tapa tutustua aiheeseen.

Kävelin rantaa pitkin vedessä, enkä huomannut kuinka jalkapohjani ohenivat entisestään hiekassa. Touhotin olioiden perässä sellaisella innolla, että vasta paluumatkalla maltoin leiriytyä rannalle kunnon turistin tapaan, Luin hetken kirjaa, kävin kuuliaisesti polkimassa meressä, luin taas kirjaa – ja tuskastuin. Rannalla makaaminen on armottoman kovaa työtä, eikä minua ole sellaiseen luotu. Katsoin siis viisaimmaksi kävellä rantareittiä pitkin asunnolle. Olin saanut retkelläni kulutettua koko päivän.

Illalla mielen täytti ensimmäisen kerran paluuahdistus. Kuinka tulen kotiin palattuani taas hetkessä valumaan entiseen näköalattomuuteen ja ilottomuuteen, kuinka tulen vihaamaan auton ikkunoiden raaputusta viiden aikaan aamulla, kuinka yritän löytää arjesta kipinän seuraavaan arkeen. Edelleen olen valmis ottamaan sen riskin, ettei rikkaus toisi onnea. Täytyneekin laitaa taas joku uhkapeli vetämään.

5.7.17

”Ei paska paistamalla parane” oli edesmenneen pikkusiskoni sanontoja. Hän ei liene ihan tarkoittanut koiranpaskoja, jotka kiehuvat tulikuumalla kadulla, mutta kielikuva tuli mieleeni päivällä kun kävelin St Palais sur merin katuja. Kuohuvat kasat kutsuivat kuvaamaan, mutta koska täkäläisille ne ovat näkykasoja, ajattelin sulautua joukkoon jotten tulisi pidätetyksi.

Pedometerin vaade sai minut liikkeelle, vaikka jalkapohjani vaikertavat. Kävin kulauttamassa rantabaarissa kylmän Kirin ja ostamassa leipomosta leivän ja suklaapuodista lomasuklaat työkavereille.

Heitin ostokset majapaikkaani, ja sonnustauduin uimapukuun ja -laseihin. Oman rannan vesissä on hyvä uida tosissaan. Jos kerran jalkapohjat eivät kestä kävelyä, iho kyllä kestää vettä. Uinti on mahdottoman kivaa silloin kun se sujuu. Ja nyt sujui. Minusta ei ole laisinkaan rantavesissä pulaajaksi, koska koen sen kovin tylsäksi ajanhukaksi. Tänään maamatkaa taittui vaivaiset 8000 askelta.

Myöhään illalla sisällä oli tukahduttavan kuuma, vaikka parvekkeen ovet olivat sepposen selällään. Istuskelin sohvalla lukemassa, ja ihmettelin mistä palaneen lihan käry tunkee nenään. Silmäni pysähtyivät yläkerran portaikon valaisimen alla olevaan hyönteiskekoon, ja tajusin että onnettomat olivat grillautuneet hengiltä lampussa. Siitä ellottava haju. Vähensin valaistusta, mutta se taas kutsui suurimman ikinä nähneeni kovakuoriaisen sisälle. Lentoääni oli niin kova ja pelottava, että parkaisin kauhusta vaikka minulla ei ole mitään ennakkoluuloja mitään hyönteistä kohtaan.

Kovakuoriainen päätyi sokkona televisiokaapin taakse. Uskaltaisinko mennä katsomaan. No, tietenkin, koska toinen vaihtoehto jättäisi sen yöksi kanssani samoihin tiloihin. Voi mikä surkea näky! siellä se onneton selällään sätki suuntimot aivan sekaisin. Otin kaverista muutaman valokuvan ja sain sen tarrautumaan tuolinpäällysteeseen. Sen avulla hiissasin koppiaisen takaisin ulos yön pimeyteen.

Nämä eläintenpelastusoperaatiot lähentelevät välillä hulluutta, mutta en pysty tappamaan tarkoituksella mitään luontokappaletta, ellei kyse ole paarmoista tai itikoista, jotka menevät läpsimisen tiliin. Siispä, kun muoviseen läpinäkyvään suolapurkkiin oli eksynyt musta muurahainen, minun tehtäviini kuului tietenkin sen vapauttaminen. Suolapurkissa on vain yksi sirotinreikä, josta muurahainen oli mennyt sisään, muttei tajunnut tulla samaa reittiä pois. Katselin sen räpiköimistä suolakiteiden seassa, ja kun yritin saada sitä hellävaraisesti pelastavaa aukkoa kohti, vauhti juuri päinvastaiseen suuntaa senkuin lisääntyi. Välillä muurahainen hautautui kokonaan suolaan, mutta jo hetken päästä se oli kaivautunut purkin toiselle laidalle. Ymmärsin hyvin muurahaisen tuntemukset. Siitä täytyi tuntua juuri samalta kuin minusta silloin kun olen eksynyt: Meni minne vain, kaikki näyttää samalta. Paniikki alkaa vallata alaa, ja ajatus takkuaa. ” Cher ami ”, hoin muurahaiselle, ja varustauduin veitsin, puukoin ja puntarein tehdäkseni suolapurkin kylkeen pelastusreitin. Muurahainen ei ymmärtänyt alkuunkaan jutun juonta, vaan kaivautui edelleen suolakinokseen. Kun olin silponut puolet purkin kyljestä auki, sain lopulta karistettua pelastettavani parvekkeen pöydälle. Muina miehinä se jatkoi matkaansa heimoveljiensä luo. Siirsin loput suolat kuppiin, ja heitin muurahaisansan roskiin.

6.7.17

Tänään on ollut siivouspäivä. Tämä loma meni niin nopeasti taas kerran. Hirvittää kotiinpaluu, vaikka toisaalta on kiva vielä tutustua Bordeauxiin. Huomenna laitan uhkapelin vihdoin vetämään.

Pilvipoutaista on pidellyt tänään, vaan mihinkään en ole lähtenyt kylille. Säästelen jalkapohjiani huomista varten. Illalliseksi söin, mitä jääkaapista löytyi. Poislähdön odottaminen on minulle aina tuskallista, eikä tämä kerta tee poikkeusta. Muutin alakertaan viimeiseksi yöksi nukkumaan.

7.7.17

Viimeinen varsinainen lomapäivä. Näyttäisi tulevan hyvin kuuma päivä. Yhdentoista maissa olin suorittanut kaikki majapaikkaani koskevat velvollisuuteni, kantanut matkatavarani Oodiin ja vienyt roskat roskikseen. Tästäpä tulikin mieleeni, että  annoin aivan valheellista tietoa taannoin ranskalaisesta kierrätyksestä. Vaikka pulloista ja tölkeistä ei saakaan panttipalautusta, ne kyllä kerätään kaiken metallijätteen kanssa erillisiin jätesäiliöihin. Poltettavat jätteet menevät toiseen osoitteeseen. Joten vakoilemalla naapureiden toimia sain selville oman lomakeitaani jätekatoksen.

Palautin majapaikan avaimet Vaux Sur Meriin, joka on noin kymmenen kilometrin päässä Saint  Palais Sur Meristä. Yllätyksekseni minun ei tarvinnut maksaa oikuttelevasta nettiyhteydestäni mitään. Voihan olla, että asiasta käydään vielä keskustelua, mutta nyt maksoin siis vain liinavaatteista, pyyhkeistä ja veroista parinkympin lisäkulut.

Tomtom on matkaajan paras kaveri. Lähdin matkaan tunnelmallisia kyläteitä pitkin. Matkan edetessä kaistat ja liikenne lisääntyi, ennen Bordeauxia kaistoja oli jo neljä molempiin suuntiinsa ja liikenne välillä aivan tukossa. Mutta mitä siitä, minulla ei ollut kiirettä mihinkään. Full-full tankkauksen suoritin hieman ennen lentokenttää. Lentokenttä sijaitsee Merignacissa, jokusen kilometrin päässä Bordeauxista. Ystäväni Tomtom ei osannut ohjata minua aivan perille autojen palautusareenalle, joten ohjauduin lentokentän maksulliselle parkkipaikalle. Kävelin lähistöllä siintävän Sixtin toimipisteelle kysymään neuvoa. Sieltäpä avulias nuori mies lähti katsomaan, mihin oli Oodini jättänyt. Hän otti auton avaimet ja lupasi ystävällisesti huolehtia auton oikealle paikalla. Näin siis autoasia oli päätöksessään.

Raahasin matkatavarani taksiasemalle, ja otin taksin varaamaani B&B:hen, Rue Mazarin 14-16. Taksikuski oli työhönsä kyllästynyt, keski-iän ylittänyt mies. Kun hän joutui nostamaan parikymmenkiloisen matkalaukkuni tavarasäiliöön, hänen henkinen tuskansa oli niin raju, ja kielen napautukset niin kiivaat, että tarjouduin nostamaan kapsäkkini ihan itse. Mies suoritti lopulta tehtävänsä itse.

Perillä ajattelin, että tympääntynyt kuski oli ajanut minut johonkin aivan väärään paikkaan. Sitten muistin, että New Orleansin jumaloitu French Quarter näytti juuri tältä, ränsistyneeltä. Majapaikan nuori pariskunta oli maalaamassa ulko-ovea, ja he vakuuttivat minun olevan oikeassa paikassa, ja toivottivat minut tervetulleeksi, englanniksi!.

Toisin kuin ulkopuoli, sisäpuoli oli loistokas. Kaikki kiilsi puhtauttaan, alakerran ruokasali, takkahuone ja keittiö olivat sanoinkuvaamattoman hyvällä maulla remontoidut, kaikkea vanhaa kunnioittaen, mutta nykyaikaista. Pieni puutarha oli viihtyisä. Huoneeni on todella siisti ja myös vastikään remontoitu. Kylpyhuone löi suorastaan ällikällä, se oli hyvin tilava,  ja myös juuri remontoitu nykyaikaiseksi. Tilavan kylpykopin katossa kiilteli suurin näkemäni suihku ikinä, amerikkalaiset olisivat syvästi kateellisia tuon nähdessään. Kylpyhuoneessa olevasta käsisuihkusta amerikkalaiset eivät olisi ymmärtäneet mitään. Talon nuori isäntä kantoi matkalaukkuni ilman puhinoita ylös.

Helteestä huolimatta lähdin kaupungille. Olin saanut Bordeauxin kartan matkaani, ja siihen oli merkitty kaikki pakolliset käyntikohteet ja suorimmat reitit niihin. Tiesin jo heti, kun majapaikan rouva piirteli reittejä kartalle, että en voisi niitä noudattaa. Minun reittini kulkisivat suoria katuja pitkin, mahdollisimman vähillä poikkeamilla. Mutta en tietenkään kertonut eksymistaipumuksistani, niiden kanssa on vain itse keksittävä ratkaisut.

Isot kaupungit eivät todellakaan ole minun juttujani. Helteessä hirveät ihmismassat tuntuvat vielä kamalammilta, jos mahdollista, kuin viileässä. Pitkällä kävelykadulla ranskattaret kävelivät korkeilla koroillaan yhtä luontevasti kuin minä linttaanastutuilla pihakengilläni. Trendikaupoissa tungeksi ihmisiä tyydyttämässä ostoviettiään, ja mättöpaikoissa ihmiset tungeksivat saadakseen mättöä. Leveällä kadulla sai varoa astumasta koiranulosteisiin, ja ne onnettomat jotka sellaiseen olivat astuneet, olivat kirjoneet kadun pikälle ruskealla, haisevalla tahnalla. Kadulla oli lukuisia addikteja, joilla oli koira tai koiria suojanaan. Sanotaan, että nämä jättävät itse syömättä taatakseen lemmikilleen ruoan. Voi olla, mutta ei minusta silti näytä hyvältä se, että isäntä vaeltaa mielensä ulkokehillä, ja suojatti läähättää reporankana vieressä 40 asteen helteessä. Vaan mitäpä näistä, puetaanhan kotikoiriakin vauvojen vaatteisiin, istutetaan niitä hassut kekkerihatut  päässä ja aurinkolasit silmillä syntymäpäiväpöytiin ja kohdellaan niitä lasten korvikkeina. Molemmissa tapauksissa koirat voivat saada tarpeeksi syödäkseen.

Otin paljon valokuvia kaikennäköisistä härveleistä ja pylväköistä. Jokirannan pitkä puistikko oli, no, puistikko, Puukujat puukujia. Eräs paikka kiinnitti huomiotani, koska tällä aukiollä ihmiset parveilivat kuin odottaen jotakin. Olihan sinne mentävä minunkin. Ja suuri odotettu ihme tapahtui: alueen kiveyksen uumenista tihkui virkistävää sumua ihmisten viilentämiseksi.

Pedometer näytti yli kymmentä tuhatta askelta. Istahdin siis terassille Kirille ja vedelle. Hikoilen kylmien alueiden ihmisten tavalla kuumuudessa, joten nestehukkaa oli torjuttava. Kello oli vasta puoli kuusi, joten aikaa ennen ruokapaikkojen aukaisemista oli puolitoista tuntia. Mikäpä oli katsellessa ihmisten touhuja!

Ruokapaikan valitsin yhdestä minulle suositellusta paikasta. Ruokalista oli myös englanniksi, joten tilaaminen sujui joten kuten, vaikka henkilökunta puhuikin vain ranskaa. Söin kolmea erisortin kalaa pariloituna, ja hyvää oli. Yksi kalasorttimentti oli minulle tuntematon, kolme sellaista nilviäisen näköistä pulleroa, mutta mitäpä siitä, oikein olivat herkullisia. Englannin kielestäkään ei löytynyt apuja, ”kolme kalalajia” ei selittänyt pulleroja. Jälkiruoaksi otin paikan kehutun creme bruleen.

Seurasin lapsiperheitä, joita on aina ruokapaikoissa runsaasti illallisella. Pienetkin lapset söivät tottuneesti annoksiaan, ryystivät ja pilkkoivat ostereitaan ja maistelivat tottuneesti isien ja äitien viini- tai olutvalintoja. Merkillistä, eikö näistä pitäisi meidän tietämyksiemme mukaan tulla aivo- ja maksavammaisia addikteja, jos he lapsena saivat alkoholia maistellakseen? Kovin nämä nuoretkin näyttävät ulospäin tavallisilta, ollakseen jo lapsena pilattuja. Elleivät he sitten kaikki ajaudu koiriensa kanssa kaduille.

Perillä majapaikassani tunsin olleeni pedometerille mieleen. Jalkapohjani itkivät, mutta mieli oli hyvä.

8.7.17

Ja tässä tämän itsenäisyystaistelun viimeinen päivitys.

Aamulla jouduin turvautumaan herätyskelloon, joka vihloi soitollaan minut ylös umpiunesta. Olin herännyt neljän aikoihin (viheliäisin aika herätä, olet nukkunut minimipakolliset, mutta et vielä tarpeeksi) kovaan ukkosilmaan. Jyrinä oli majesteettinen kivirakennusten voimistaessa ääntä, joten istuin sängynreunalla ihmettelemässä sadetta ja salamointia. Ilma ei juurikaan ollut viilentynyt, kuten Suomessa sateen jälkeen, vaan lievässä hiessä yritin saada unta rajuilman jälkeen. Ehkä kuuden maissa onnistuin ajautumaan horrokseen ja sitten, niin, kahdeksan jälkeen raskas ylösnousemuksen hetki.

Pohjoisirlantilaiset nousivat juuri portaita ylös aamupalaltaan. Vaihdoimme asiaankuuluvat aamutervehdykset, ja laahustin omalle aamupalalleni. Kahvi oli hyvää, ja se virkisti. Tarjolla oli usean sorttista patonkia, croissantit, suolaiset luumunyytit, useita sorttimentteja juustoja ja jumalaista itsetiristettyä tuoremehua. Nuori emäntä oli joutunut jäämään tyttären aamupalavartijaksi, joten isäntä hoiti serveerauksen. Tarjolla olisi ollut vielä yhtä sun toista, mutta vakuutin esillä olevan tarjoilun kattavan vaatimustasoni oikein hyvin. Pyysin isäntää soittamaan itselleni taksin kahdeksitoista.

Odottaessani taksia ehdin keskustella isännän kanssa politiikasta. Hänen mukaansa Macron oli huono valinta, koska hän oli valinta hyvin oikealta. Ihmettelin kommenttia, koska hän oli kuitenkin yrittäjä vaimonsa kanssa. Niin, hän vastasi, olemme pienyrittäjiä, ja meiltä viedään kaikki mahdollisuudet menestyä. Lapseltamme viedään mahdollisuus tasavertaiseen koulutukseen, ja keskiluokalle Macron on suoranaista myrkkyä.

Keskusteluun osallistui ohi kulkenut naapuri, joka halusi sanoa mielipiteensä (ranskaksi tosin, isäntä toimi tulkkina) kaupungin ulkonäön rapistumisesta ja täydellisestä välinpitämättömyydestä sen suhteen. Kerroin, että en ollut kiinnittänyt rapistumiseen huomiotani, sillä kun saavuin edellisenä päivänä kadulle, yhdistin sen New Orleansin French Quarteriin, jossa rapistuminen on vain romanttista ranskalaisuutta. Ehdotin, että majapaikkani ryhtyisi markkinoimaan yritystään juuri aitona French Quarterina. Sillä erotuksella, että paikka oli todella hieno ja nykyaikainen sisältä. New Orleansissa useimmat kyseisen paikan sisällöt ovat suorastaan hyytäviä siisteydeltään ja kunnoltaan. Tällainen kokemus meillä Miehen kanssa asiasta on.

Hyvästelimme sydämellisesti majapaikan omistajien, tyttären, kotiapulaisen ja naapurin kanssa, ja kun taksi saapui, taksikuski oli reipas keski-ikäinen hymyilevä mies, joka lastasi iloisesti vihellellen matkapakaasini autoon. Matkalla hän laittoi englanninkieliset popit soimaan, ja hän keskusteli välillä etupenkiltä huutaen oikein kauniilla englannin ääntämyksellään pohjoisen ihmisten ankeasta elämästä kylmyydessä.

Minulla oli hyvä mieli. Olin saanut matkallani kokea pelkkää ystävällisyyttä. Kunnes lähtöselvityksessä kaikki oli toisin. Bordeauxin lentokentällä raskaasti aseistetut sotilaat päivystivät aina kolme rinnakkain marssien. Tämä on ihan ymmärrettävää, joskin murheellista ottaen huomioon viimeaikaiset tapahtumat, eikä se musertanut mielialaani. Olin tehnyt lähtöselvityksen netissä, joten minun tarvitsi vain tulostaa boarding pass ja matkalaukkuun tunnisteet. Vein pakaasini pudotuspisteeseen, jolloin kohtasin kahden virkailijan tyrmistyneet ilmeet: kuvittelinko ihan oikeasti vieväni kaksi reppua matkustamoon? Kun selitin, että toinen repuista on sallittu matkatavara, ja toinen, pienempi on käsilaukkuni, terävät kielennapautukset sinetöivät asian. Se, mikä oli sallittua tänne tullessa, oli ehdottomasti nyt kiellettyä. Kaksi reppua, ei koskaan! Kun huomasin tilanteeni mahdottomuuden, annoin periksi. Kävin laittamassa toisen repun sisällön suureen matkalaukkuun sullomaani kassiin, ja toisen repun pidin ennallaan.Vein matkalaukkuni sisälle sullottuine reppuineen uudelle yritykselle samoille virkailijoille. Nyt hyväksyntä oli kiistaton, ja sain asiani hoidettua.

Toinen vastoinkäyminen kohtasi läpivalaisupisteessä. Kassini ja reppuni kiisivät ilman vastuksia tarkastuksesta, mutta minä en. Olin riisunut lähes kaiken irtilähtevän vaatetukseni kenkiä ja vyötä myöten, mutta tunnistimet hälyttivät. Tuskastunut, minuakin vanhempi mies, osoitti hiuksiani, ja käski minut riisumaan tukkasolkeni. No voi sentään, olinpa ollutkin huolimaton, pinni, sehän tosiaan on metallia! Minulle tehtiin ruumiintarkastus, ja kun en oikeassa kohdassa älynnyt käskystä kääntyä ja nostaa käsiäni, miesvirkailija äyskäisi minulle jotain todella vihaisesti. Kun pardonoin, ja sanoin, että ymmärtäisin pyynnön paremmin englanniksi, ukkeli huusi kovaan ääneen, että olemme Ranskassa, ja Ranskassa puhutaan ranskaa.

Jäipä kehveli fiilis viimeiseksi. Uppouduin kirjaani, ja päätin sulatella asiaa. Lento Amsterdamiin oli myöhässä, ja lento Helsinkiin vielä enemmän. Lopulta olin perillä Vantaalla yöllä puoli kahden maissa, vaikka saapumisajan piti olla klo 00.10. Matka lentoparkkiin kesti, koska bussi lastattiin rikollisen täydeksi. Sattui vielä sellainen tapaus viimeiseksi kyytiin, että se ei juurikaan alakuloani kohottanut: Taas kerran, minuakin vanhempi ukkeli, sulloi matkalaukut ja itsensä kyytiin, ja kuuluvalla äänellä ilmoitti, että nyt sopii sitten lähteä, kaikki tarpeelliset henkilöt ovat mukana. Ja kas kummaa, bussiin nousi vielä ukkelin vaimo nolattuna, ukkelin tikahtuessa omaan veikeyteensä.

Jeeppi hyrähti kuuliaisesti käyntiin. Ajelin kotiin puolihämärässä aamuyössä. Pyhtään kohdalla auton ulkomittari näytti kuutta astetta, joten Suomen kesäyöt palauttivat minut nopeasti reaaliaikaan. Kotona olin puoli neljän maissa. Poksautin oluttölkin auki, laitoin toppatakin ja viltin päälleni, ja istuin kuistille rauhoittumaan. Aikani istuskeltuani, pyyhin jääpuikot nenästäni, ja kiipesin yläkertaan vierashuoneeseen nukkumaan. Mies oli vallannut sänkymme, ja nukkui poikittain minunkin puolellani. Hän muistutti mielestäni valtavaa nukkuvaa murmelia, enkä hennonnut herättää häntä.

Yksin oli mukava matkustaa. Todistin jotain itselleni, mutta totesin ykskantaan Miehelle aamulla, että hänen kanssaan tekemämme road tripit Yhdysvalloissa ovat kuitenkin sitä parasta laatua matkustamisessa.

”Mieluummin he kuin joku muu. Heihin ei tehoa mikään muu kuin se, että monikulttuuri osuu omaan nilkkaan”.

Jussi Halla-ahon mukaan raiskauksen uhreiksi sopivimpia ovat vihervasemmistolaiset naiset, jotka ovat vastuussa maahanmuuton kasvusta. Jäin pohtimaan, onko Halla-aholla parempi, mahdollisesti omakohtainen kokemus raiskauksen väriskaalasta, kun minun näkemykseni mukaan teon suorittajan kansalaisuudella ei ole mitään merkitystä. Raiskaus on henkinen murha aina, joillekin se on itsemurhaan johtava trauma. Uhrille on aivan yhdentekevää, onko suorittaja kantasuomalainen vai maahanmuuttaja, teko ei ihonväristä muutu paremmaksi. Ehkäpä Halla-ahon tieto perustuukin aikuisviihteen oppeihin?

Timo Soini, joka paistattelee nyt hyviksen roolissa, valitsee sanansa Halla-ahoa paremmin, mutta hänen tuomitseva yksisilmäisyytensä on samaa luokkaa. Saahan sitä omassa mielessään jokainen suhtautua raiskauksiin, homoihin ja abortteihin miten tykkää, mutta kun ollaan tekemässä muita koskevia päätöksiä, asia on toinen. Minusta on oikein, että raiskauksen seurauksena alkanut raskaus on mahdollista abortoida turvallisesti osaavissa käsissä, eikä sivukujilla puoskarin metallikoukulla. Kautta maailman tiedetään, että ei-toivottuja raskauksia lopetetaan oman hengen uhalla. Sekö vaihtoehto on Soinille mieluisampi? Niin nainen makaa kuin petaa?

En voi kuin ihmetellä, kenen johdolla nämä ”arvokeskustelut” junnaavat alati paikoillaan. Vihasta ja fantasioista kudotaan loputonta rättiä, jolla varsinainen ongelma pyyhitään viemäriin. Raiskaajan ulkoisen olemuksen ruotimisen sijaan voitaisiin keskittyä rangaistukseen. Kivesten poistossa on se ylivertainen etu muihin tuomioihin nähden, että rikoksen uusintaan ei tule tarvetta. Luin, että eunukkina voi elää ihan normaalisti.

Suhteellisuutta aborttikeskusteluun toisi selvitys, kuinka monen ehkäisy hoidetaan kierukalla. Pitäisikö nämäkin sikiönlähdettäjät tuomita elämän pyhyyden häpäisemisestä?

Ea Mannerkorpi, ea.mannerkorpi@hotmail.com

Hurttia huumoria

Kolme seikkaa viime viikkojen aikana on saanut minut uskomaan, että itsetutkiskelu on paikallaan. En ole kääntynyt uskoon, en usko edelleenkään enkelin siipien kosketukseen, eikä edes posin kautta ajatteleminen (mikä kamala, uusi hymiöilmaisu!) ole käväissyt mielessä. Kyse ei ole itsepetoksen jalostuneista muodoista, vaan rumasta ja vahingoittavasta käyttäytymisestä.

Ensimmäinen sysäys tuli töissä, kun jouduin kuuntelemaan korvieni ulottumattomiin tarkoitettuja ikäviä asioita itsestäni. Samoihin aikoihin seurasin iltaisin sarjaa nimeltä Thirteen reasons why. Sarjassa teini kertoo kasetilla kolmelletoista ystävälleen syyn, miksi hän päätyi itsemurhaan. Kolmetoista ystävää, kolmetoista kasettia. Juonittelua, pahan puhumista, poissulkemista, yhteisesti päätettyä salailua ja valehtelua.

Päätin, että minun vuokseni kenenkään ei tarvitse viiltää ranteitaan. Jos pystyin aikaisemmin, vuosia sitten, sanomaan ikävät asiat pelkästään edessäpäin, kuinka en pystyisi samaan nyt. Takanapuhuminen voi hetkellisesti lujittaa kuppikuntaa, mutta koska jokainen voi tulla tällaisessa porukassa satutetuksi, luottaa ei parane kehenkään.

Kolmas heräte. Tämä samainen lehti uutisoi kotkalaisesta koripallolupauksesta. Juttu oli hyvä, mutta miten maailmassa seula ei ollut estänyt silkkaa nuorukaisen teurastusta nettiversion kommenttiosiossa. Miten sinne oli päästetty ne lukuisat nimimerkkioksennukset, jotka kyllä jättävät aina jäljen, vaikka ne kuinka jälkikäteen poistettaisiin. Väitän, että pahanpuhumisesta on tullut hyväksytty käyttäytymismalli, johon syyllisenä ovat lehtienkin välittämät ”keskustelut”, joita anonyymit selkäänpuukottajat harrastavat. Olemme mukahuolissamme kiusaamisesta, vaikka samalla hyväksymme sen viihdyttävänä ajantappona.

Esitän, että Kymen Sanomat julkaisee jatkossa vain omalla nimellä kirjoitettuja mielipiteitä. Jos ihmiseltä ei löydy rohkeutta olla asiansa takana, mielipide on arvoton.

Kirjoittaja on prolainen luottamusmies

Hurskastelu on korrektia

Janusz Ryszard Korwin-Mikke vastustaa naisen olemassaolon lisäksi mm. naisen ja miehen välistä samapalkkaisuutta. Tällainen esiintulo herätti suuren pöyristyksen Euroopassa, Suomessakin. On paljon korrektimpaa Suomen mallin mukaisesti paheksua naisen euroa politiikan jokaiselta laidalta, ilman että kuitenkaan ryhdyttäisiin mihinkään todellisiin korjausliikkeisiin. Islanti on lopettamassa jahkailun tekemällä samapalkkaisuudesta lakisääteisen pakon, meillä pohditaan ja mantrataan ja kauhistellaan yhä kasvavaa naisten ja miesten välistä palkkaeroa. Tämä hallitus rakastaa pakkolakeja, miksi Islannin malli ei kelpaa? Olisiko kuitenkin olemassa jokin taho, jonka etuja samapalkkaisuus uhkaa?

Samapalkkaisuuden esteeksi on päätetty naisten pitkät hoitovapaat. Tästä on taas vedetty pikainen johtopäätös, että puuttumalla perheen sisäisiin ratkaisuihin ja pakottamalla isät kotiin lastenhoitoon, vaikka se ei taloudellisesti olisi mitenkään mahdollista, saamme pikalaastarin naisten asemaan. On totta, että perhepolitiikka kaipaa muutosta, on kaivannut jo pitkään, mutta sitä, mikä kullekin perheelle on parasta, ei tule määrätä valtiovallan toimesta. Oman lapsen hoitoon osallistukoon perheen hyvinvoinnin kannalta paras vaihtoehto, ja tämän yhdenvertaisuuden saavuttamiseksi on aivan yksinkertainen ratkaisukin olemassa: Perittäköön jokaiselta työnantajalta vanhemmuusmaksu ja tasattakoon hoitovapaan eläkekertymät molempien vanhempien kesken. Tällöin tasa-arvo tulee toteutumaan vapaaehtoisuuden pohjalta, ja molemmilla vanhemmilla on tasavertainen mahdollisuus nauttia lapsen ainutkertaisista varhaisvuosista kotona. Hoitovapaalla oleva tarjoaa oikeaperustaisen määräaikaisuuden sijaiselleen, ja ne joilla ei työpaikkaa ole, eivät kirmaa pakosta töihin yhtään innokkaammin, koska työtä ei ole. Työnantajamaksut ja eläketasaus ovat yksinkertaisia ja taatusti toimivia ratkaisuja, mutta mikä lienee taho, joka tätäkin hämmentää ja vastustaa? Mietitäänpä sitä.

Todellisuudesta erkaantunut EK

”Tarvitsemme vielä monta kikyä” julistaa Elinkeinoelämän Keskusliiton Veli-Matti Mattila Helsingin Sanomien sunnuntainumerossa 12.3.17. Hänen mukaansa nykyinen kilpailukykysopimus ei riitä alkuunkaan nostamaan Suomea talouden kurimuksesta. Tarvitaan lisää uhrauksia yhteisen hyvän eteen, aluksi vaikkapa 10–15 prosentin palkanalennuksia. Palkkamalttia kaivataan ihan kaikilta, tosin johtajien palkitseminen on omistajien asia. 2015 Mattila ansaitsi 1,5 miljoonaa euroa, ja sen jälkeenhän tiedämme, että omistajakunta on ollut vielä hyvin runsaasti palkitsevaisempi. Tuo 1,5 miljoonaa onkin surkea korvaus oikeasta osaamisesta, sehän on vain 70-kertainen tavallisen palkansaajan vuosiansio-osaamiseen nähden.

Mattila ei ehkä tiedä, kuinka vahvasti 2000 euroa kuukaudessa ansaitseva on polkaissut Suomea nousukiitoon jo nyt. Yrityksiltä työntekijöiden maksettavaksi siirretyt sosiaalimaksut tarkoittavat käytännössä 2000-eurolaisille sitä, että emme enää käy kuin harvakseltaan lounasruokalassa. Se 41 euron hätäapu yrityksille tarkoittaa juuri palkasta vähennettävien ruokalippujen määrää. Jos nettoansiot ovat 1400 euron suuruusluokkaa, 41-euron vaje  panee nöyrästi kuorimaan ruokatunnilla eväspaketteja auki.

Nollalinjaus palkoissa lienee tavoiteltava päämäärä. Terveyspalvelujen yksityistämisen edullisuuteen meillä on jo nyt hyvä tuntuma. Attendo oy hakee jatkuvalla haulla työkokeiluun hoiva-apulaisia palkattomaan spurttiin. Mattila on siis oikeassa jo nyt: kiky ei vielä riitä yhtään mihinkään.

Ea Mannerkorpi (sd)

prolainen luottamusmies